Seikkaile luolassa aivan Turun keskustan kupeessa

Föli, eli keltavalkoinen paikallisbussi, ajaa lähiön halki kiemurtelevaa Luolavuorentietä ja pysähtyy tenniskentän kohdalla. Pysäkki sijaitsee vain pari kilometriä Turun tuomiokirkolta, toriparkkirakennustyömaalta ja yliopistojen päärakennuksilta.

Kivenheiton päässä pysäkiltä, tenniskentän yllä kohoavan kukkulan uumenissa on luola, joka on sekä luola- että geokätköilyharrastajien suosiossa. Sitä lähdemme nyt etsimään.

Koska olemme kokemattomia luolailijoita, saamme avuksemme kaksi henkilöä, jotka ovat käyneet Luolavuoren luolassa useita kertoja: erä- ja luonto-opas Jukka Palmin ja geokätköharrastaja Christel Kujalan.

Olemme tehneet treffit suoraan luolan suuaukon luo.

Eli ensiksi täytyisi löytää itse luola.

Pitkän harhailun jälkeen löydämme perille. Luolaretki alkakoon!

Luolailijan muistilista

Luolailu on yksinkertaisesti luolien tutkimista, luolissa käymistä.

Tässä luolailijan varustelista:

• kestävät vaatteet, jotka saavat likaantua

• lämmintä alle – luolassa on kylmä

• hanskat

• kypärä – pyöräilykypärä kelpaa, ammattilaiset käyttävät luolailu- tai kiipeilykypärää

• otsalamppu

– Ajan- ja tilantaju häviää todella nopeasti pimeässä, kolmiulotteisessa ympäristössä. Yleensä yksi valo ei riitä, vaan olisi hyvä olla varavalo, Palm sanoo.

Jotkut käyttävät myös polvisuojuksia, ja jotakin pientä purtavaakin on hyvä olla taskussa.

Kun on maltillinen ja oikein varustautunut, luolailu on Palmin mielestä turvallinen harrastus.

Eipä taida muualta Suomesta löytyä lähes keskustan alueelta luolastoa, jonne voi oikeasti lähteä luolaretkelle. Pääluola on niin suuri, että siellä mahtuu hyvin seisomaan. Luolasta lähtee ahtaampia tunneleita, joihin ei ole menemistä ilman kokemusta ja asianmukaisia varusteita.

Yleisövinkki Egenlandille

Eteisen jälkeen alkaa haaste

Heinäkuisen keskipäivän aurinko hellii uneliasta lähiötä. Jokunen auto ajaa ohi. Kallion alapuolella sijaitsevalla tenniskentällä kaksi hikistä miestä lätkii palloa.

Mutta luolan suuaukolla vedämme lämmintä vaatetta yllemme: luola hönkii kylmää ilmaa kuin pakastin.

Jukka Palmin rauhallinen läsnäolo ja Christel Kujalan kiireetön olemus luovat leppoisan tunnelman. Palm on pukeutunut punaiseen haalariin ja siniseen kiipeilykypärään, Kujala säänkestäviin vaatteisiin ja vaelluskenkiin. Meidän luolatiimillämme on sadetakit ja pyöräilykypärät, se riittäköön aloittelijoille.

Luolavuoren luolan ensimmäinen kammio on eteinen, jonka muodostaa muutama toisiinsa nojaava kivenlohkare. Tässä kohtaa voi pitkänhuiskeakin henkilö seisoa selkä suorassa, ja päivänvaloa kajastaa sekä oviaukosta että lohkareiden lomitse.

Mutta syvemmälle päästäksemme joudumme tunkeutumaan kapeasta halkeamasta.

Tämä on aika tyypillinen suomalainen luola, usein ne koostuvat halkeamista ja lohkareista, Palm kertoo.

– Peruskalliossa on halkeamia, jotka ovat täyttyneet sisälle romahtaneista lohkareista, joiden lomitse, alitse ja päältä mennään.

Ensimmäisen kapean kohdan jälkeen pääsemme hiukan suurempaan tilaan. Sitten matka jatkuu ryömien, kömpien ja kehoa käännellen ja väännellen.

Luolaan on piilotettu digiaarre

Jos liikkuu Turun suunnalla ja haluaa kokeilla geokätköilyä, Christel Kujala on se henkilö, jonka puoleen kannattaa kääntyä.
Harrastuksensa myötä Kujala on tottunut liikkumaan oudoissa paikoissa. Myös luolissa.

Luolavuoren uumenissa on geokätkö, eli säiliö, jota etsitään geopaikannuksen avulla. Se on geokätköilyn idea: kyse on modernista aarteenmetsästyksestä, jossa etsitään kätköjä, joiden sijainti löytyy netistä.

– Jos on yhtä hassu kuin minä ja tykkää geokätköilystä, silloin tämä paikka on kyllä tiedossa, koska se on meidän keskuudessamme tosi suosittu, Kujala sanoo.

Christel painottaa, että luolaan ei ikinä saa mennä yksin, vaan aina kaverin kanssa.

– Mieluiten tulisi kertoa jollekulle ulkopuoliselle, mihin luolaan on menossa, ja myös ilmoittaa samalle henkilölle, kun on päässyt luolasta ulos.

Geokätköilykielellä Luolavuoren luolan vaikeusaste on neljä. Vitonen on vaikein.

Jos luolista on kiinnostunut, täällä saa helposti useita tunteja menemään.

Jukka Palm, luonto-opas

Luolan sisällä saattaa havaita kaikenmoisia ötököitä; hämähäkkejä, yöperhosia tai vaikka talvehtivia lepakoita.

Ja roskia. Ennen tuloamme Christel Kujala ja Jukka Palm olivat keränneet luolan suulta puoli roskasäkillistä jätettä. Vähintään sen verran saa kuulemma helposti kasaan joka kerta, kun tänne tulee.

Yksi Kujalan luolavuorikokemuksista liittyy geokätköilytapahtumaan, jossa luolaa siistittiin yhdessä Turun yliopiston tutkijoiden kanssa. Silloin ei poimittu roskia, vaan siirrettiin kivenlohkareita, jotka oli 1950-luvulla aseteltu luolaan yrityksenä estää lapsia menemästä eteistä syvemmälle.

– Otimme ne pois, eiväthän ne kuuluneet tänne.

Rosvojen ja karkulaisten oleskelupaikka

Miten sitten määritellään, mikä on luola? Suomessa voidaan sanoa, että se on kallionkolo, jossa on seinät, katto ja tilaa kolmelle ihmiselle. Näin kerrotaan Tuomo Kesäläisen kirjoittamassa oppaassa nimeltä Seikkailijan retkiopas Varsinais-Suomen luoliin.

Luolavuoren luola lasketaan samaisen alueen pisimmäksi. Etäisyyksien mittaaminen ei luolamiljöössä ole kaikkein yksinkertaisinta, mutta luolan aukolta perimmäiseen soppeen on Palmin mukaan arviolta 45 metriä.

– Jos luolista on kiinnostunut, täällä saa helposti useita tunteja menemään. Joskus olemme pitäneet täällä luolailun peruskursseja, ja kolmisen tuntia vierähtää todella nopeasti.

Vuonna 1863 julkaistun lehtiartikkelin mukaan luolan mukaan nimetty kukkula on tunnettu jo pitkään.

Reportaasissaan kirjoittaja kuvailee kaupungin liepeillä, Ispoisten kartanon mailla sijaitsevaa luolaa, jossa “entisinä aikoina myös rosvoja ja karkulaisia oleskeli”. Eräs retkellä mukana olleista, “lihava, paksunmoinen herra tuskin paikalle päästyä nopiasti pyrki alas; peljäten luolan katon putoavan ja itsensä sattumuksesta rikkimusertuvan.”

Maailman luolia kartoitetaan koko ajan – vain kuukautta ennen tapaamistamme Jukka Palm on käynyt Gotlannissa, jossa kartoitetaan noin neljän kilometrin pituista Lummelundan luolaa.

– Jokin luolissa on aina kiehtonut, jokin tutkimattomuuden elementti siinä on. Mehän tunnetaan kuun pinta paremmin kuin maanpinnalla sijaitsevat luolastot.

Luolailu pakottaa hetkessä elämiseen

Luolassa on hyvin hiljaista. Puhe ei kaiu, ääni pysähtyy seinämiin.

Plip, plop.

Kun keskustelu hiljenee, jostain kuuluu tippuvan veden ääniä. Muita ääniä ei ole. Vain edellä könyävän ja takana tulevan hengitys.

Nenään kantautuu mullan ja kalkin tuoksu. Mieleen taas tunkee väistämättä ajatus: mitä jos yhtäkkiä kuulisi takaansa sortuvien kivien jysähtelyn. Mitä sitä silloin tekisi, kun ulkomaailmaan ei saisi yhteyttä? Kallion sisällä ei kuulu yksikään kännykkä.

Ajatus on suljettava pois mielestä, sillä pelko ei sovi luolailuun. Onneksi luolassa huomio kiinnittyy tähän hetkeen: mihin laitan käteni seuraavaksi, pääsenkö eteenpäin sivuttain, pää vai jalat edellä.

Kypärä osoittautuu todella tarpeelliseksi. Ilman sitä pää olisi kuhmuilla.

Otsalamppukin on oivallinen, sillä kumpaakin kättä tarvitaan etenemiseen. Kapeimmat kohdat ovat fyysisesti vaativampia, kuin ennalta aavistimme.

Jääkaapissa könyämistä kesäkuumalla

Jukka Palm on käynyt Luolavuoren luolassa kymmenisen kertaa. Kaikista Suomen luolista tämä on yksi hänen lempiluolistaan. Suomalaiseksi luolaksi se on monipuolinen.

Hänen mielestään luolassa kannattaa käydä myös talvella. Silloin luolan seinämistä tihkuva vesi jäätyy kauniiksi muodostelmiksi.

– Harrastan luontokuvausta, ja valokuvaaminen tuo lisäelementin luolailuun.

Tunnemme kuunpinnan paremmin kuin maanpinnalla sijaitsevat luolastot.

Jukka Palm, luonto-opas

Luolaretken päätyttyä yritämme arvuutella, kuinka kauan luolassa meni. Kukaan meistä ei arvaa oikein.

Oikea vastaus on tunti ja viisitoista minuuttia. Luolassa ollessa ajantaju tosiaan katoaa täydellisesti.

Geokätköilyn näkökulmasta luolakäyntimme oli pieni pettymys: kätköä on siirretty.
Löytäjän tulisi aina laittaa kätkö takaisin tarkalleen samaan kohtaan, mistä sen löysikin.

– Nyt en nähnyt sitä, joten joku on siirtänyt sitä, Christel Kujala toteaa.

Vähitellen silmät ja korvat tottuvat taas ulkomaailmaan. Riisumme sadetakit, hanskat ja kypärät. Luolan ulkopuolella heinäkuisen perjantai-iltapäivän paahde jatkuu: kannettava kaiutin huutaa listahittejään tenniskentän laidalla.

Tenniskentän miehetkin ovat laittaneet mailat sivuun ja ottaneet oluet varjossa. Ovatkohan he tietoisia siitä, että vain sadan metrin päässä olisi luonnon omaa viilennystä tarjolla.

Videot: Magnus Wikström

Edit: korjaus 27.1.2020 klo 7:57: Geokätköt eivät sisällä gps-paikantimia, kuten jutussa virheellisesti kerrottiin.