Kun ”Suomen Hollywood” kuoli – elokuva tuli televisioon ja televisio uudisti elokuvan
Televisio ei tuhonnut elokuvaa, mutta sen osuus rakennemuutoksessa oli ratkaiseva. 100 toive-elokuvan artikkelisarjan kirjoittaja Otto Suuronen kertoo, kuinka näköradio muokkasi elokuva-alaa.
Suomalainen elokuva eli taloudellista huippukauttaan 1950-luvulla, jolloin tuotanto ja katsojamäärät olivat suuria. Televisiotoiminta, taloudelliset haasteet ja verotus käynnistivät nopeasti alan kriisiytymisen. 1960-luvulla elokuvateollinen studiokausi päättyi Suomen Filmiteollisuuden konkurssiin ja elokuva-ala siirtyi osittain television palvelukseen, mikä muutti koko audiovisuaalisen alan rakenteen.
Elokuva-ala kukoisti Suomessa toisen maailmansodan jälkeisinä aikoina. Sotavuosia seuranneesta ankarasta raakafilmipulasta oli selvitty ja 1950-luvun puolivälissä Suomessa tuotettiin väkilukuun suhteutettuna enemmän elokuvia kuin missään muualla. Elokuvissakäyntien määrä oli parhaimmillaan lähes 35 miljoonaa huippuvuonna 1955. Tilanne alkoi muuttua kuitenkin radikaalisti, kun Yleisradion säännölliset televisiolähetykset alkoivat vuonna 1958 ja elokuvateatterien määrä väheni noin puoleen.
Suomalaisen elokuvan historiassa 1960-luku oli ravisteleva vuosikymmen, jolloin elokuvateollinen studiokausi tuli päätökseensä. On nähty, että 1950-luvun lopulla kriisiytyneen tilanteen taustalla vaikuttivat elokuva-alan lamaan suistanut vuoden 1956 yleislakko, televisiotoiminnan alkaminen, taiteellisen ja teknisen henkilökunnan aliresursoitu ammattikoulutus, alkuperäiskäsikirjoitusten puute ja sitä myöten elokuvien heikentynyt taso, elokuvien rinnalle nousseet kilpailevat vapaa-ajan muodot sekä verotus. Elokuvaverotus nieli kotimaiselta elokuvatuotannolta useita kymmeniä miljoonia markkoja, arviolta vuonna 1956 jopa 60 miljoonaa markkaa, joita ala olisi tarvinnut ja jotka se olisi voinut käyttää kalustonsa nykyaikaistamiseen, elokuvantekijöiden koulutukseen ja studioiden kehittämiseen.
Elokuvaverotus nieli kotimaiselta elokuvatuotannolta vuonna 1956 jopa 60 miljoonaa markkaa.
1960-luvulla elokuvatuotannon supistuminen johti taloudellisen tilanteen kiristymiseen, minkä ensimmäisenä uhrina elokuva-alaa järisytti T.J. Särkän johtaman Suomen Filmiteollisuuden konkurssi. Edvin Laineen Tuntemattomalla sotilaalla (1955) 2,8 miljoonaa suomalaista elokuvateattereihin marssittaneen yhtiön näytelmäelokuvatuotanto loppui keväällä 1963 ja kaksi vuotta myöhemmin koko muukin toiminta päättyi. Suomen Filmiteollisuus oli kompensoinut pienenevät liikevoitot tuotannon rajulla paisuttamisella ja jo entisestään haastavan tilanteen päälle kolmatta vuotta kestänyt näyttelijälakko (1963-65) oli viimeinen isku suurimman elokuvavalmistamon vyölle.
Erityistä petturuutta elokuva-alalla nähtiin siinä, että Särkkä oli myynyt SF:n elokuvaoikeudet ja kaluston Yleisradiolle. Suomalaisen uuden aallon elokuvantekijöistä huomattavimpiin lukeutunut Risto Jarva kirjoitti konkurssiuutisen kuultuaan Uudessa Suomessa, että ”Suomen Hollywood on kuollut”. Mahtipontisissa sanoissa oli vallitsevan asiaintilan hyväksyvä kulma: elokuvien tekemisen todellisuus jatkuisi Suomessa eri olosuhteissa.
Televisio tekee murron
Maanlaajuista televisiotoimintaa ei nähty elokuva-alalle vaaratekijänä vielä 1950-luvun puolivälissä. Miksipä olisi nähtykään, koska Yleisradio koki ”näköradiotoiminnan” alun perin niin kalliina hankkeena, ettei toiminnan kehittämistä voitu edes harkita. Tilanne muuttui hetkessä, kun modernin tekniikan hallitsevat Teknillisen korkeakoulun Radioinsinööriseuran teekkarit loivat pienitehoisen televisiolähettimen Helsinkiin.
”Harrastelijoiden touhuskeluna” pidetty puuha eteni TES-TV:n säännöllisiin televisiolähetyksiin jo maaliskuussa 1956. Yleisradio reagoi tilanteeseen nopeasti ja aloitti omat televisiokoelähetyksensä kesällä 1957. Kuvaavaa tiedonvälityksen nopeasta muutoksesta kertoo se, että vuoteen 1962 tultaessa television näkyvyysalue kattoi jo 80 % maan väestöstä. Suomessa television vaikutus osoittautui paljon voimakkaammaksi ja nopeammaksi kuin muissa Pohjoismaissa.
Kotimaisten elokuvien televisioesitystoiminta käynnistyi Yleisradiossa (Suomen Televisiossa) Suomisen perheellä (1941) 16. marraskuuta 1957. Jo ennen tätä keväällä 1956 Radioinsinööriseuran Televisiokerhon säännöllisissä koelähetyksissä oli näytetty Rosvo-Roope (1949). Pari kuukautta myöhemmin Suomen Filmikamari asetti toimikunnan seuraamaan televisiotilanteen kehittymistä. Kun televisioyhtiöiden kanssa ei löydetty sopua esityskorvauksista, toimikunta päätti, ettei elokuvia saanut toistaiseksi esittää lainkaan televisiossa.
Uudella jakelukanavalla on työllistävä vaikutus
Elokuvan ja television rinnakkaiselo alkoi haastavissa merkeissä. Kilpailuasetelmassa televisio nähtiin markkinahäirikkönä, joka vie elokuvateatterikatsojat suomalaiselta elokuvalta. Kesän 1956 Kinolehti (2/1956) ei katsonut suopein silmin television esiinmarssia, mutta usko elokuvateattereiden jatkuvuuteen oli vankka. ”[E]lokuvateattereiden tarjoamat ohjelmat tulevat sentään olemaan toista kuin TV:n ohjelmat. Ajanoloon eivät ihmiset viitsi tirkistellä TV-ohjelmia. Elokuvateatterit tulevat säilyttämään asemansa… Ollaan siis vain kaikessa rauhassa”.
Eivät ihmiset viitsi tirkistellä TV-ohjelmia. Elokuvateatterit tulevat säilyttämään asemansa.
Ensimmäinen elokuva-alan ja televisioyhtiöiden välinen yleissopimus syntyi talvella 1958–1959. Sopimuksen mukaan televisiossa sai esittää elokuvia, joiden Helsingin ensi-illasta oli kulunut vähintään kymmenen vuotta. Vuoteen 1963 mennessä jo noin puolet televisio-ohjelmistosta muodostui elokuvista, mutta kiistoja tv-esityksistä syntyi kuitenkin vielä pitkälle 1960-luvun puoliväliin saakka. Kotimaisten elokuvien esittäminen Yleisradiossa ja Mainos-TV:llä oli muihin Pohjoismaihin verrattuna poikkeuksellista, sillä niissä ei sikäläisiä elokuvia esitetty televisiossa juuri lainkaan.
Myönteisenä nähtiin se, että televisio mahdollisti uuden jakelukanavan elokuvayhtiöiden tuotannoille. Elokuvat tarjosivat televisiolle paitsi suosittua sisältöä myös teknistä helpotusta, sillä filmimateriaalin esittämisen aikana studio voitiin valmistella seuraavaa suorana lähetettyä ohjelmaa varten. Kotimaisilla elokuvilla oli tässäkin erityissija, sillä kotimainen sisältö houkutteli suomalaisia hankkimaan televisiovastaanottimia ja maksamaan lupamaksuja.
Työllistävän vaikutuksen suhteen kuvaavaa on, että lähes kaikki Suomen Filmiteollisuudessa palvelleet kuvaajat, lavastajat ja sähkömiehet siirtyivät Yleisradion palkkalistoille. SF:n elokuvien oston jälkeen sen lavaste-, rekvisiitta-, verho- ja pukuvarastot siirtyivät Yleisradioon, jossa jatkettiin jossain määrin suurten elokuvayhtiöiden lavasterakentamisen perinnettä. Kahdelle kanavalle 1960-luvun puolivälissä laajentunut televisiotoiminta tarvitsi osaavia työntekijöitä, joita se saikin runsaasti elokuvayhtiöistä.
Elokuva-alan ammattilaisten rooli Yleisradion televisiotoiminnan ja erityisesti sen kuvailmaisun kehittämisessä oli merkittävä. Esimerkiksi kaikissa kolmessa suuressa elokuvayhtiössä (Suomen Filmiteollisuus, Suomi-Filmi ja Fennada-Filmi) ohjaajana jo vuodesta 1947 toiminut Matti Kassila ohjasi ensimmäiset tv-elokuvansa Yleisradion filmitoimituksessa vuonna 1964. Kassilan mukaan televisio siirsi kerronnan painopistettä kuvasta dialogiin ja samalla herkkyys väheni isoon kankaaseen verrattuna. Elokuva kehitti televisiota, ja televisio puolestaan toi elokuvaan dokumentaarisuutta.
Kirjoittaja on Suomen elokuvasäätiön kulttuuriviennin suunnittelija ja suomalaisen elokuvan historian asiantuntija.
100 kotimaisen toive-elokuvan sarja jatkuu Teemalla tiistaisin ja sunnuntaisin koko vuoden 2026. Kesän elokuvien teemana on perhe.
Lähteitä:
Honka-Hallila, Ari; Laine, Kimmo; Pantti, Mervi: Markan tähden – yli sata vuotta suomalaista elokuvahistoriaa. Turku: Turun yliopiston täydennyskoulutuskeskus, 1995.
Hupaniittu, Outi: ”Televisiosopimus, verotarkastus ja konkurssi – Suomen Filmiteollisuuden loppu” teoksessa Unelmatehdas Liisankadulla: Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura & Kansallinen audiovisuaalinen instituutti, 2019.
Keinonen, Heidi: ”Elokuva Ylessä, Yle elokuvassa” teoksessa Kulttuurin vuosisata – Luova ohjelmatyö Yleisradiossa 1926-2025. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2025.
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella – suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019.
Uusitalo, Kari: Suomen Hollywood on kuollut – kotimaisen elokuvan ahdinkovuodet 1956-1963. Hyvinkää: Suomen elokuvasäätiö, 1981.
