Näiden näyttelijöiden elokuvia ei pitäisi jättää ilman Oscar-pystiä – neljä erityisen väkevää roolisuoritusta

Elokuvatoimittaja J. P. Pulkkinen poimii Oscar-ehdokkaista kolme poikkeuksellisen taitavaa näyttelijää. Seuraa näitä nimiä sunnuntain ja maanantain välisenä yön palkintogaalaa katsoessa: Leonie Benesch, Sandra Hüller ja Lily Gladstone.

Nuori nainen huutaa hampaat irvessä ja kasvot kireinä. Kaikista Opettajainhuone-elokuvan promokuvista juuri tämä kiinnitti huomioni. Saksalainen näyttelijä Leonie Benesch (s. 1991) toi mieleen Greta Thunbergin vimman.

İlker Çatakin ohjaama elokuvaa katsoessa sävyt lisääntyvät ja löytyy myös syy huutoon. Beneschin esittämä nuori opettaja Carla Nowak on seurannut aitiopaikalta, miten paljastuneista varkauksista kasvanut jännite koulussa, luokassa ja oppilaiden kesken paisuu sietämättömäksi. Opettaja pyytää lapsia huutamaan raivonsa ilmoille ja huutaa itsekin mukana.

Beneschin esittämässä opettajassa yhdistyy koeteltu viattomuus, syvä empatia ja innostava äly. Näyttelijässä on jotain erityistä: avoimet kasvot, jotka tuntuvat heijastavan kaiken ympärillä tapahtuvan. Ne hehkuvat yhtä hyvin iloa, myötätuntoa, vaaraa, pelkoa kuin ahdistustakin.

Beneschin ura alkoi suoraan eurooppalaisen taide-elokuvan syvästä päädystä.

Ollessaan vasta 17-vuotias hän sai roolin Michael Haneken elokuvasta Valkoinen nauha (2009). Kunnianhimo kasvoi, Benesch muutti Lontooseen, oppi draamakoulussa yksinkertaisilta kuulostavia asioita, jotka liittyivät liikkumiseen ja puhumiseen, näyttelijän kielioppiin. Ne ovat nyt hänen työnsä kivijalka.

Saksalaisessa tv-sarjassa Babylon Berlin Benesch oli Greta Overbeck, joka tutustuu äärioikeistolaiseen jengiin kuuluvaan Fritziin. Gretasta tehdään välikappale poliittisen kaaoksen luomisessa. Beneschin kasvot heijastavat taidokkaasti barbariaan luisuvan valtion mielentilat.

Opettajainhuoneessa Beneschin esittämä Carla Nowak on idealisti ja oppilaiden puolella, mutta draama vyöryttää häntä vastaan modernin koulumaailman kootut vitsaukset. Carla ei kuitenkaan ole mikään peura ajovaloissa, vaan ihminen, jota tekee mieli seurata.

Sandra Hüller kykenee hyytävään tulkintaan

Sandra Hüller (s. 1978) voi olla varma, että häneltä eivät työt lopu. DDR:n puolella syntynyt Hüller on kokenut näyttelijä niin elokuvissa kuin näyttämöllä. Hänet on palkittu muun muassa saksalaiselokuvista Requiem (2006) ja Toni Erdmann (2016). Oscar-gaalassa Hüller edustaa kahta elokuvaa, brittiläistä The Zone of Interestiä ja ranskalaista Putoamisen anatomiaa.

Justine Trietin ohjaamassa Putoamisen anatomiassa Hüller esittää kirjailija Sandra Voyteria, kirjailijaa ja äitiä, jota epäillään aviomiehensä surmasta. Elokuva etenee kohti oikeudenkäyntiä, joka on kuin perhe-elämän ja parisuhteen ruumiinavaus. Onko Voyter murhaaja? Onko hän hyvä äiti? Onko hän petollinen vai rehellinen? Elokuva annostelee informaatiota juuri sen verran, että jännite pysyy yllä, mutta totuus ei täysin selviä.

Kun haastattelija kysyi Sandra Hülleriltä tiesikö tämä oliko hänen esittämänsä Voyter syyllinen, Hülller vastasi, ettei yrittänyt perehtyä vastaukseen. Hän näytteli kysymyksen. Aavemaisella tavalla tarina tuo mieleen Ulvilan selvittämättömän surman ja Anneli Auerin.

Sandra Hüllerin taidot ovat näkyvillä esimerkiksi kohtauksessa, jossa Voyter ja hänen puolisonsa riitelevät. Hüllerin esittämä Voyter puhuu äidinkielenään saksaa, mutta osaa myös ranskaa ja englantia. Aviomies ei osaa saksaa. Riitaa käydään kompromissina englanniksi, jota molemmat osaavat saman verran. Elokuvassa väkivaltaan päättyvästä riidasta on äänitallenne, jota kuunnellaan oikeussalissa. Ohjaaja Triet kuitenkin tajusi Hüllerin erityisen kyvyn herättää hetki ja todellisuus eloon. Hän päätti, että kohtaus kuvataan, että elokuvankatsojat näkevät riidan alkumetrit. Loput riidasta kuullaan äänenä oikeussalissa.

Brittiohjaaja Jonathan Glazerilta meni puolitoista vuotta suostutella Sandra Hüller Hedwig Hössin, Auschwitzin komendantin puolison rooliin. Syntyi elokuva The Zone of Interest.

Jos Sandra Voyterin syyllisyys jää katsojan mielessä auki, niin Zone of Interestin Hedwig Höss on ehdottomasti syyllinen, vaikka hän ei muuta tee kuin hoitaa perhettään ja puutarhaansa. Hän syyllistyy sokeuteen, myötäilyyn, välinpitämättömyyteen, hyväksikäyttöön. Hössin perheen puutarhaa reunustavan muurin takana on hänen sokeutensa kohde, länsimaisen sivistyksen peruuttamattomasti säröille lyönyt Auschwitzin tuhoamisleiri. Sen toiminnasta kuulemme vain ääniä.

Glazer ja hänen tiiminsä rakensivat Hössin talosta ja puutarhasta näyttämön, jossa kätkettyjen mikrofonien ja näkymättömien kameroiden avulla näyttelijät elivät elämäänsä kuin tarkkailun alaisina. Pitkissä otoksissa he solahtivat arkiseen elämään, joka riisui toiminnalta elokuville ominaisen glamourin ja dramatiikan.

Fasismi alkaa perheestä, sanoo elokuvaohjaaja Jonathan Glazer. Sen esittäminen elokuvan keinoin vaatii banaaliuden tajua, joka löytyy vain suurimmilta näyttelijöiltä, kuten Hülleriltä. Hän kykenee luomaan naisen, joka elää ihmiskunnan suurinta rikosta. Hän ei esitä, hän ei osoittele eikä alleviivaa, hän on Hedwig Höss.

Lily Gladstone jättää miestähdet varjoonsa

Parhaan naisnäyttelijän Oscar-ehdokkuus Martin Scorsesen ohjaamassa elokuvassa Killers of the Flower Moon on Lily Gladstonelle (s. 1986) läpimurto. Vuodesta 2012 sivurooleja kolunneen Gladstonen aiempi isompi rooli oli Kelly Reichardtin elokuvassa Certain Women (2016). Elokuva on vahvojen naisroolien paraati (Laura Dern, Kristen Stewart, Michelle Williams) ja löytyy Netflixistä.

Scorsesen elokuva sijoittuu 1920-luvulle ja kertoo öljyllä rikastuneen osage-heimon hyväksikäyttäjien toiminnasta. Robert De Niron esittämä William King Hale johtaa Scorsesen konnakaartia, jonka päämäärä on yksinkertainen: viedä inkkareilta rahat ja henki. Suunnitelma on viheliäinen, mutta myös tarkka kuvaus kapitalismin etenemisestä. Elokuva olisi 3,5 tunnin mitassaan sietämätön kokemus, jos sillä ei olisi sydäntä. Tuo sydän on Lily Gladstone.

Robert De Niro ja Leonardo di Caprio vastaavat elokuvan miehisestä karismasta, joten onkin ällistyttävää, että paljon tuntemattomampi Gladstone pystyy monissa kohtauksissa vetämään huomion itseensä. Miten hän sen tekee?

De Niro ja di Caprio ovat hahmoina roistojen arkkityyppejä, edellinen ovela punoja, jälkimmäinen tahdoton toteuttaja. Lily Gladstone seuraa heitä huvittuneena, ikään kuin koskemattomana ja majesteettisena. Hän on yht`aikaa lasten touhuja seuraava äiti ja saaliseläinten liikkeitä laiskasti tarkasteleva suurpeto. Hän on myös se, joka uhrin roolistaan säilyttää ihmisarvonsa, jonka tahdissa myös katsojan sydän sykkii. Mollyn katseessa ja ilmeissä näkyy koko näytelmän arvottomuus.

Gaalojen palkinnonjakotilaisuuksissa Gladstone on puhunut myös muutaman lauseen alkuperäiskansan kieltä, ei kuitenkaan osagea, jota hän opetteli Killers of the Flower Moonia varten. Gladstone kuuluu pohjoisessa Yhdysvaltain ja Kanadan rajaseudulla asuvaan mustajalkojen heimoon ja osaa mustajalkojen kieltä eli siksikaa. Arkisen englannin keskellä siksika vihjaa, että Gladstonen tajunnassa kieli avaa ikkunan tuntea, nauraa ja itkeä toisenlaisilla sävyillä ja vivahteilla. Lisäksi sen puhuminen on mustajalkaa puhuvien pienelle joukolle suuri voitto: me olemme yhä elossa! Voin kuvitella, että näille alkuperäiskansan edustajille karismaattisen Gladstonen voitto olisi merkkitapaus.

Kuuntele Kulttuuriykkösen jakso Barbenheimer ja kaikki tarpeellinen Oscareista -jakso.