Aurinkovoimaa, tuulivoimaa, biodieseliä. Lentokoneiden polttoainetta vihreästä vedystä ja sijoitus fuusioreaktorin kehitykseen.
Siinä vain osa hankkeista, joilla polttoaineyhtiö St1:n perustaja ja pääomistaja Mika Anttonen etsii ratkaisuja ilmastonmuutokseen.
Tarina on poikkeuksellinen. Mies, joka loi miljardiomaisuuden myymällä fossiilisia polttoaineita suomalaisille, on sittemmin käyttänyt hurjia summia siihen, että Suomi ja koko maailma pääsisi niistä eroon.
– Olemme laittaneet satoja miljoonia uusien skaalautuvien energiavaihtoehtojen etsimiseen. Todellakin tiedämme mistä puhumme, kun sanomme, että tämä ei ole helppoa.
Matkaan on mahtunut lukuisia epäonnistumisia.
Noista hankkeista esimerkkejä ovat St1:n Kajaanissa, Lahdessa ja Vantaalla lopetetut energialaitokset, joiden oli määrä tuottaa sahanpurusta ja elintarvikkeiden jätteistä bioetanolia.
– Toinen toisensa jälkeen osoittautui, että niistä ei tule skaalautuvaa ja kannattavaa liiketoimintaa, Anttonen sanoo.
– Pienempiä hankkeitakin on ollut paljon. Ja olemmehan me tuohon Otaniemelle poranneet pari kuuden kilometrin syvyistä reikääkin.
Kaivojen oli määrä tuottaa lämpöä geotermiseen laitokseen. Se oli jättimäinen investointi, jota lopulta hyödyntävät vain tutkijat.
– Siitä tehtiin sadan miljoonan euron alaskirjaukset.
Anttonen puhuu kuitenkin näistäkin investoinneista ylpeyttä äänessään.
– Meillä riskinotto on sen tasoista, että yhden vuoden tulos voi mennä johonkin pilottihankkeeseen. Emme toivo niin käyvän – mutta jos niin käy, niin sitten käy, Anttonen sanoo.
– On pakko mennä eteenpäin, yrittää löytää niitä ratkaisuja.
Tänään St1 lahjoittaa kolme miljoonaa euroa Aalto-yliopiston uuteen House of Energy Transition -osaamiskeskukseen. Anttonen on itse vanhan Teknillisen korkeakoulun, ”Polin”, kasvatti ja mukana varainkeruussa.
Mukaan on saatu myös ABB, Fortum ja Walter Ahlströmin säätiö. Yhdeksän miljoonan euron potti käytetään muun muassa neljään uuteen energia-alan professuuriin.
Virallisena tavoitteena on mallintaa energiamurroksen liiketoimintaketjut, löytää kriittiset pullonkaulat sekä yhdistää tutkijat, teollisuus ja päättäjät niiden ratkaisemiseksi.
Mika Anttosen suuri toive on, että osaamiskeskus kykenee myös tuottamaan hiilikeskusteluun realismia ja yhteiskuntaan käsityksen energiamurroksen aikajänteestä.
Työ on Anttosen mukaan sukupolvien mittainen.
– Ratkaisu ei löydy sillä, että tehdään kunnianhimoisia päätöksiä joistakin päästövähennyksistä. Se löytyy sillä, että kohdistetaan kunnianhimo tutkimukseen ja osaamisen kasvattamiseen, hän sanoo.
Vaaralliset aikatauluharhat
Anttonen on turhautunut asiantuntijoihin ja poliitikkoihin, jotka luovat julkisuudessa kuvaa siitä, että siirtymä hiilivapaaseen maailmaan olisi toimeenpanoa, ja tiukkoja päästöleikkauksia, vailla valmis.
– A-studiossa lappasi monta vuotta porukkaa kertomassa, että kaikki ratkaisut ovat olemassa, ja nyt pistetään vain toimeksi, hän kuvaa.
– Mutta niitä ratkaisuja ei ole olemassa. Siinä hypessä sanottiin paljon asioita, jotka eivät pitäneet paikkaansa.
Ilmastonmuutos on Anttosen mukaan tosiasia. Hän korostaa, että ilmastotutkijat ovat ehdottomasti oikeassa.
Mutta realististen teknisten ratkaisujen ja niiden toteuttamiseksi vaadittavien aikataulujen tekemisessä pitäisi kuunnella luonnontieteilijöitä ja insinöörejä.
Anttosen mukaan olemme kollektiivisesti tuudittautuneet vaaralliseen aikatauluharhaan.
– Energiajärjestö IEA:n mukaan hiilineutraaliuteen tarvittavista innovaatioista puuttuu yhä lähes puolet. Tämänhetkinen energiajärjestelmä ei pysty toteuttamaan energiasiirtymää siinä tahdissa kuin esimerkiksi Pariisin ilmastosopimus vaatisi. Tämä on aivan selkeä fakta, Anttonen sanoo.
– Ja niin kauan kuin me toitotamme, että se on mahdollista, niin me tavallaan suljemme silmät totuudelta.
Fyysisen maailman rajat tulevat Anttosen mukaan auttamatta vastaan. Tälläkin hetkellä maailman primäärienergiasta hieman yli 80 prosenttia tulee fossiilisista polttoaineista.
– Ei sitä 80 prosenttia fossiilista energiaa pystytä vain tuulivoimalla ja aurinkovoimalla korvaamaan. Meillä ei riitä edes raaka-aineet tällä planeetalla. Siis tarkoitan metalleja, kuparia ja vastaavia, joita me tarvitaan sähköistämiseen.
Akkumateriaaleista ja harvinaisista maametalleista on tunnetusti pula.
Kyse ei ole vain luonnonvaroista. Myös ihmiset loppuvat kesken. Anttonen lainaa toisen energiajärjestön IRENA:n laskelmia, joiden mukaan energiasektorin työntekijämäärän pitäisi nousta vuosikymmenen lopulla 140 miljoonaan työntekijää, jotta energiamurros kyettäisiin toteuttamaan.
Tämän vuosikymmenen alussa energiateollisuudessa ei työskennellyt puoltakaan tuosta ihmisjoukosta.
Anttosen mukaan valtiot ja yritykset sitoutuivat Pariisin ilmastosopimukseen tarkemmin ajattelematta, mitä se fyysisessä maailmassa oikeasti tarkoittaa. Nyt moni yritys on tajunnut tavoitteiden mahdottomuuden, mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä ääneen.
– Tämä aiheuttaa sen tilanteen, että tästä ongelmasta ei oikeastaan kukaan uskalla puhua. Siitä ei puhu yritysten johto, poliitikot eivätkä virkamiehetkään.
Kunnianhimoisten tavoitteiden kolme ongelmaa
Mitä pahaa on kunnianhimoisissa tavoitteissa – eivätkö ne kuitenkin kannusta yrityksiä ja valtioita toimintaan?
Eikö jokainen askel ole arvokas?
Mika Anttosen mukaan ongelma on se, että jokainen askel ei vie eteenpäin. Aikataulutavoitteet ilman käsitystä ratkaisuista johtavat kolmeen vaaralliseen seuraukseen.
1. ”Ideologinen lukko” estää järkevät teknologiavalinnat
Epärealistiset tavoitteet luovat urautunutta ajattelua, joka sulkee pois käyttökelpoisia ratkaisuja. Anttosen mukaan tämä näkyy esimerkiksi keskustelussa Suomen sähköjärjestelmän tehoreserveistä.
Sääriippuvaisen tuuli- ja aurinkovoiman rinnalle tarvittaisiin talvipakkasilla varavoimaa. Anttonen ehdottaisi ratkaisuksi esimerkiksi Wärtsilän voimalamoottoreita tai Siemensin kaasuturbiineja.
Jotka käyvät maakaasulla.
– Siinä vaiheessa keskustelussa tulee hiljaista. Vaikka tällaisen varavoiman osuus kokonaiskysynnästä olisi vain prosentin luokka, Anttonen sanoo.
– Meillä on tämä vahva sitoutuminen Pariisin ilmastosopimukseen, ja kaikki sanovat, että ei ikinä mihinkään enää mitään fossiilista. Siksi me emme voi käydä tällaista keskustelua älykkäästi. Tämä on johtanut ideologiseen lukkoon.
2. Poukkoileva sääntely karkottaa investoinnit
Toinen seuraus on poukkoileva poliittinen sääntely. Kun aikataulut asetetaan liian kunnianhimoisesti, päädytään kalliisiin ja usein keskeneräisiin ratkaisuihin.
Ja kun hintalappu käy viimein ilmi, aletaan peruttaa.
Näin kävi Anttosen mukaan Ruotsissa. Hallitus asetti kunnianhimoisen velvoitteen siitä, paljonko dieseliin tulee sekoittaa uusiutuvaa. Kun polttoaineiden hinnat nousivat yli kipurajan, hallitus peruutti.
– Me olimme investoineet juuri 400 miljoonaa biodieselaitokseen. Kun se valmistui, hallitus veti sekoitusvelvoitteen minimiin, Anttonen kuvaa.
Samanlainen peruuttelu saattaa aivan pian olla edessä myös lentopolttoaineissa. Vuonna 2030 EU:ssa pitäisi sekoittaa lentopolttoaineeseen 1,2 prosenttia vetypohjaista synteettistä sähköpolttoainetta nykyisen biopohjaisen lisäksi.
Tällaista määrää sähköpolttoainetta ei Anttosen mukaan ole saatavissa.
– Se on varma asia. Niin paljon hankkeita ei ole käynnissä, että se määrä voitaisiin täyttää.
Moni odottaa nyt EU:n perääntyvän vaatimuksissaan. Anttosen mukaan nekin yritykset, joilla olisi investointivalmius, ovat jääneet odottamaan EU:n seuraavaa linjausta.
Myös St1 kaavaili vielä äskettäin ruotsalaisen energiayhtiö Vattenfallin kanssa tällaisen lentopolttoaineen valmistusta. Hanke ei toteutunut.
– Päädyimme siihen lopputulokseen, että lopputuote olisi noin seitsemän tai kahdeksan kertaa kalliimpaa kuin nykyinen lentopolttoaine, Anttonen sanoo.
Myös Vattenfall tulkitsi, että aika ei ole vielä tällaiselle polttoaineelle kypsä. Ei, vaikka se on EU:n kunnianhimoiseen asetukseen kirjattu.
Anttonenkin on oppinut läksynsä:
– Jos olisimme investoineet isot määrät rahaa, kävisikö samalla tavalla kuin dieselin sekoitevelvoitteessa?
3. Alueellinen tavoite siirtää ongelman muualle
Sääntelyn kolmas ongelma liittyy Anttosen mukaan tavoitteiden kansalliseen tai muutoin alueelliseen luonteeseen. Se ei ole koko planeetan etu.
– Kun keskustellaan siitä, hakataanko Suomessa 70 vai 60 miljoonaa kuutiota metsää, niin lisääntyykö hakkuut jossain muualla kymmenellä miljoonalla? Tätä pitäisi pohtia ennen kuin mietitään yhtään pidemmälle, Anttonen sanoo.
Kansainvälinen asiakas ei tilaa yhtään vähempää sellua vain siksi, että Suomessa kaadetaan vähemmän puuta. Metsää kaadetaan sitten jossain muualla.
Tämä ei tarkoita, etteikö Anttonen olisi huolissaan metsäkadosta. Hän on. Esimerkiksi metsän tai biomassan polttamista energiaksi ei hänen mielestään tässä tilanteessa pitäisi missään nimessä kutsua ilmastoteoksi.
Anttonen polttaisi mieluummin maakaasua, kunnes paremmat ratkaisut keksitään.
Mutta siitähän me puhuimme jo.
Anttosen viesti on, että hiilidioksidipäästöjen leikkaaminen yhden maantieteellisen alueen sisällä saattaa johtaa nurinkuriseen lopputulokseen, jossa päästöt koko maailman tasolla jopa kasvavat.
Näin käy EU:n tasolla, jos päästökauppaa pakeneva teollisuus siirtää tuotantoaan Euroopan ulkopuolelle maihin, jotka eivät sääntelystä perusta.
Siksi näkökulman tulisi olla globaali.
– Tässä voidaan olla tosi kunnianhimoisia ja pitääkin olla. Mutta se ei ole kunnianhimoa, että sanotaan Mynämäen olevan hiilineutraali vuonna 2035.
Ehdottomasti optimisti
Mika Anttonen sanoo olevansa ehdottomasti optimisti ilmastonmuutoksen edellyttämän energiantuotannon siirtymän suhteen. Ei hän muuten olisi sijoittanut ratkaisujen hakemiseen niin paljon.
– En näe tästä tilannetta ollenkaan lohduttomana, pois se minusta. Me löydämme ne ratkaisut, hän vakuuttaa.
Esimerkiksi kuparille ja alumiinille löytyy Anttosen mukaan korvaajia materiaalitutkimuksen kautta. Ja tekoäly tehostaa tuota työtä.
Merkki optimismista on myös St1:n sijoitus ruotsalaiseen fuusioreaktoria kehittävään Novatron Fusion Group -startupiin. Anttonen kuvaa tätä vuosikymmeniä visioitua teknologiaa ”hopealuodiksi” – vaikka ei sellaisiin uskokaan.
Anttonen tukee Aallon uutta osaamiskeskusta, koska toivoo sen levittävän ympärilleen oikeanlaista kunnianhimoa globaalin energiamurroksen toteuttamiseksi. Se on Suomelle valtava mahdollisuus.
Senkin osoittaminen on hänen mukaansa tärkeää, että koko maailman mittakaavassa muutos on hidas.
– Murros kestää sen 50–70 vuotta. Täytyy ymmärtää, että tämä ei kenenkään omalla vahtivuorolla tule valmiiksi.