”Se oli sellainen maanpäällinen helvetti, missä jouduin kasvamaan.
Isä oli väkivaltainen. Minua kiusattiin yläasteella. En lukiossakaan ollut mikään suosittu.
Lapsuus oli monella tapaa vaikea.
Minun nimeni on Markus Arsalo. Olen se kliseinen poika, josta ei ikinä pitänyt tulla mitään.
Olen ollut jokaisessa jalkapallojoukkueessani keskivertoa huonompi.
En ole ollut yhdessäkään maajoukkueessa.
Minua ei ikinä valittu mihinkään joukkueeseen. Olen aina ollut se jämä.
Muutin kotoa 12-vuotiaana. Siitä lähtien olen oikeastaan elättänyt itseni. Kun debytoin yllättäen Veikkausliigassa 19-vuotiaana, pelasin päivät ja ajoin yöt taksia.
Ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin tulla pelaajaksi. Ei saanut pysähtyä siihen, että rahaa ei ollut. Reitti piti löytää.
Mutta olen aina tiennyt, että minusta tulee jotain. Se on jotenkin outoa. Olen ollut aina ihan varma siitä, vaikka ihmiset ovat sanoneet, ettei minusta tule mitään.
Ja silloin kun en ole uskonut, äiti on uskonut sitäkin enemmän.
Nyt olen 23-vuotiaana Seinäjoen Jalkapallokerhon kapteeni ja jalkapalloammattilainen.
Jalkapalloa en pelaisi ilman isäpuoltani Pekua.
Matka on ollut vähän erilainen kuin muilla. Sen varrella on ollut kaikennäköisiä möykkyjä ja hidasteita. Minä näen sen niin, että se on osa sitä minne olen menossa.
Kun olen siellä, en mene piloille.
Unelma ja pakopaikka
Olin 4-vuotias, kun unelma jalkapalloammattilaisuudesta syttyi. Muistan sen hetken yhä kirkkaana.
Olin Tampereella Mutarin kentällä ekoissa futistreeneissä. Äiti oli valmentajana ja isoveli joukkuekaverina.
Silloin näin itseni kentällä Mestarien liigassa. Silloin tiesin, että sinne minä menen, ja piste.
En ole ajatellut elämässä mitään muuta.
Koko identiteettini on rakentunut sen varaan.
Ilman jalkapalloa olisin varmasti sulkeutunut nopeasti omiin oloihini ja oman pääni sisälle.
Isälläni oli vaikea luonne, joka ilmeni väkivaltaisuutena meitä kohtaan: minua, isoveljeäni, pikkuveljeäni ja äitiäni.
Niin sairaalta kuin se kuulostaakin, minulla on kasvanut myötätuntoa häntä kohtaan. Väkivaltaisuus tuli todennäköisesti jostain sodanajan traumoista, jotka ovat periytyneet kolmen sukupolven yli.
Hän ei koskaan pystynyt käsittelemään sitä ja nousemaan sen yläpuolelle. Nyt kun olemme kokeneet saman väkivallan veljieni kanssa, meidän tehtävä on rikkoa se kierre.
Lapsena tuli oltua paljon poissa kotoa. Ei oikein tehnyt mieli olla siellä, joten karkasin futiskentälle. Menin ekalla bussilla kentälle ja vikalla pois. Se oli parasta, mitä tiesin; potkia palloa Pirkkahallin seinään.
Ulospäin kaikki näytti hyvältä. Isällä oli iso omakotitalo, kaunis vaimo ja kolme lasta.
Todellisuus oli kuitenkin muuta. Kotona vallitsi jatkuva pelko.
Kun äiti vihdoin uskalsi tehdä eropäätöksen ja lähteä, sitä ei oikein uskonut kukaan. Kaikkihan oli näyttänyt hyvältä.
Aikuistuminen lapsena
Parikymppisten jalkapalloilijoiden johtaminen pukukopissa ei tunnu kovin vaikealta sen jälkeen, mitä on kokenut.
Minun oli jo pienestä pitäen aistittava ilmapiiriä. Opettelin lukemaan isää niin, että tiesin mitä on tulossa jo kun auto kaarsi kotipihaan.
Opin, milloin on ollut hyvä päivä, eikä tarvitse mennä piiloon.
Yritin tasapainotella tilanteita vanhempien välillä. Väkisin siinä kasvaa, mutta ei se hyvältä tuntunut.
Olen ollut aina myös herkkä ja tunnepohjainen ihminen. Empatiakykyni on vahva. Pystyn adaptoitumaan toisen ihmisen tilanteeseen.
Kakkosluokalla näin huntupäisen naisen kerjäämässä. Minun kävi niin sääliksi. Olin saanut isältä aiemmin pari kymppiä, ja annoin sen sille naiselle seuraavalla kerralla, kun menimme samaan paikkaan.
Totta kai isä suuttui. Minun oli vaikea ymmärtää sitä. Minulle tuli hyvä fiilis, että se nainen oli saanut syödäkseen.
Olen vaan syntynyt tuollaiseksi. En tiedä, mistä se on tullut, mutta olen vähän kieroutuneellakin tavalla pannut muut itseni edelle.
Siinä se kapteenius ehkä näkyy, että olen valmis uhrautumaan toisten puolesta.
Sitten on tietysti kasvamisen paikka ollut siinä, että kenen puolesta uhraudun ja kenen puolesta en.
Turun Palloseura
12-vuotiaana Ilveksen valmentaja käski minut sivuun: kausimaksut olivat maksamatta. Vanhempieni eroprosessi oli käynnissä, eikä rahaa ollut. En enää saanut treenata heidän kanssaan.
Siinä kohtaa elämäämme tuli myös isäpuoleni Peku. Hän oli aina tukenani.
Peku rohkaisi minua muuttamaan Turkuun, jossa olin käynyt hiihtolomaviikolla TPS:n treeneissä. Muutin isovanhempieni luokse.
Lähdin, koska mielessäni ei ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin tulla pelaajaksi. Se ei saanut pysähtyä siihen, että ei ollut rahaa.
Seuraavana kesänä hain Turussa 13-vuotiaana töitä varastolta. He ottivat minut kahdeksi viikoksi. Peku ei ollut sitä minulle kertonut, mutta hän oli sopinut tuntemansa toimitusjohtajan kanssa, että he antavat minulle mahdollisuuden. Jos homma ei olisi mennyt putkeen, Peku olisi maksanut palkkani yritykselle.
Tein kuitenkin työni viimeisen päälle. Sain jatkaa siellä monta vuotta. Pikkuveljeni jatkoi siellä minun jälkeeni, ja on siellä edelleen töissä.
Siitä lähtien olen oikeastaan elättänyt itseni. Myöhemmin olin töissä myös Mäkkärissä ja Nesteellä.
Treenasin futista kahdesti päivässä. Kai minä joskus koulussakin kävin, mutta tein töitä niin paljon kuin pystyin.
Äiti, Peku ja pikkuveli muuttivat perässäni Turkuun, mutta he joutuivat myöhemmin muuttamaan takaisin Tampereelle. Jäin asumaan isovanhempien luokse siihen asti, että täytin 18 vuotta.
Töissä käyminen boostasi itseluottamusta. Sain onnistumisia ja pärjäsin aikuisten kanssa. Oli pikkuisen omaa rahaa, tein ruokani itse.
FC Inter
Jalkapalloilullisesti oli vaikeaa. Pelasin TPS:ssä B-junnuihin asti. 17-vuotiaana minulle sanottiin, että olet liian huono. Ei pystytä auttamaan sinua.
Paikallisvastustaja Interissä oli sattumoisin tuttu valmentaja. Pääsin ruinaamalla mukaan reservijoukkueeseen. Se kausi poiki liigaan junnusopimuksen, jolla sain pari sataa euroa palkkaa kuussa.
En päässyt oikein pelaamaan, olin nuori ja oli kiire. Hoidin lainasopimuksen kolmannella sarjatasolla pelanneeseen Porin Jazziin. Istuin siellä penkillä melkein koko kauden.
Olin aika syvissä vesissä. Rahaa ei liikaa ollut, joten myin autojen sisäpesuja ovelta ovelle.
Porin mahalaskun jälkeen palasin Turkuun. Inter antoi minun treenata heidän kanssaan, mutta tuskin kukaan toimistolla ajatteli että kakkosdivarin penkkimiehelle olisi mitään käyttöä.
Sitten päävalmentajaksi tuli Miguel Grau. Hän sanoi muutaman kuukauden jälkeen, että tykkää minusta. Hän halusi pitää minut.
Kaudella 2022 pari FC Interin keskikenttäpelaajaa loukkaantui.
Yhtäkkiä pelasin Veikkausliigaa 13 peliä.
Pelit olivat vähän junnumaista höntyilyä, mutta suunta oli kääntynyt.
Sitouduin täysipäiväisesti liigajoukkueen arkeen. Minulla oli ollut urheilujohtaja Vesa Mäen kanssa suullinen sopimus diilin päivittämisestä, jos tulee liigaminuutteja. Mutta Mäki sai potkut.
Palkkaa taisi tulla silloin 400 euroa kuussa. Yritin niitä autopesujakin, mutta lopetin kun minulle raivottiin herätettyäni ovikellolla lapsen päiväunilta. Keksin alkaa ajaa taksia.
Silloin ajoin mittaria läpi yön ja pelasin päivisin liigaa. Yritin taas jollain lailla selviytyä.
SJK
Kauden jälkeen SJK:sta tuli yhteydenotto. Se tuntui hyvältä. Sillä sopimuksella ei ollut pakko enää ajaa taksia.
Mutta taas vastassa oli valmentaja, joka ei nähnyt minulle mitään käyttöä. Liityin reservijoukkue SJK Akatemiaan.
Loppuvuodesta 2022 isäpuoli Pekulla oli diagnosoitu syöpä. Se oli mennyt jo munuaisiin, oli ollut infarktikin. Diagnoosi tuli liian myöhään.
Peku makasi sairaalassa ja äiti katsoi kuolemaa vierestä. Ymmärsin, että minun pitää kasvaa. Pitää saada homma haltuun.
Oma talous ja asiat olivat silloin kunnossa, mutta heillä oli pienimuotoinen yritys. He olivat tehneet valtavan remontin erääseen liikkeeseen, joka jätti ison laskun maksamatta. Sen seurauksena äiti oli tietysti kovassa kusessa.
Mies makasi kuolinvuoteellaan, eikä pystynyt tekemään mitään. Perheeltä oli vaarassa mennä kämppä alta, sitten pojat eivät saa edes ruokaa ja kaikki menee perseelleen.
En voinut vain seurata sivusta.
Veljet ovat kärsineet isän aiheuttamista traumoista enemmän kuin minä. Olin pystynyt säilyttämään toimintakyvyn, mutta heillä oli samaan aikaan tosi vaikeaa.
Laitoin SJK:n asunnon vuokralle Airbnb:hen ja muutin itse vuokraamaani hallitilaan. Asuin sen vuoden autotallissa ja kaverien sohvilla.
Yritin saada lisätuloja mistä vain ikinä pystyin, rakentelin autoja. En tiennyt mitä tehdä. Oli toivoton olo.
Oli siunaus, että en ollut veikkausliigajoukkueen mukana sillä kaudella. Oli aika iso möykky ratkaistavana.
Isäpuoli
Peku nukkui pois kolme vuotta sitten heinäkuussa.
Minä ja äitini emme olisi tässä ilman häntä. Toiset lähtee liian aikaisin, ja yleensä ne on ne hyvät.
Pekun isoin haave oli nähdä minut pelaamassa Veikkausliigassa. Hän ehti nähdä sen debyytikauden, ne ekat pelit.
Pekun kuoleman jälkeen paine alkoi ihmeellisesti helpottaa. Elämään tuli ihmisiä, jotka auttoivat meitä. Saimme lainan, jonka avulla äiti pystyi selviämään itse.
Tosi moni niistä ihmisistä löytyi seurakunnalta. Olen aina ajatellut, että täällä on jotain meitä suurempaa. Kun Peku kuoli, ymmärsin Jeesuksen tuoneen minut kaiken tämän läpi.
Jeesus on vankkumaton turvani. Pystyn jättämään urani, elämäni ja haaveeni hänen käsiinsä ja luottaa, että kaikki menee hyvin.
En minä tuosta kaikesta itse olisi selvinnyt. Jos siitä on noustu, niin eiköhän mennä tulevaisuudessakin.
Tulevaisuus
SJK Akatemiasta tuttu Stevie Grieve nosti minut seuraavalla kaudella edustusjoukkueeseen. Pari kautta meni hyvin, ja nyt olen kapteeni.
Olen aina ollut vähän late bloomer (hidas kehittymään). Mutta vasta nyt olen voinut elää sitä elämää, jota tämä työ vaatii.
En ole vielä siellä, missä haluan olla. Olen vasta lämmittelemässä.
Kapteenina haluan johtaa esimerkillä ja teoilla, en sanoilla. Olla heikompien ja vääryyttä kohdanneiden puolella, niiden puolella jotka ovat kokeneet epäoikeudenmukaisuutta.
Pikkupojasta asti on ollut haaveena pelata Mestarien liigassa, niin onhan se edelleen matkassa mukana. Mutta raha pilaa paljon asioita ihmisten välillä.
Toivon, että emme eläisi vain itseämme varten. Että ymmärtäisimme, miten tärkeää on auttaa toista ihmistä.
Unelmoin maailmasta, jossa me nostamme toisiamme ylös.”
Yle Urheilun henkilökuva julkaistaan sunnuntaisin. Lue tästä viime viikon henkilökuva: Perheenisä Erno Kostamo lähtee kilpailuun, jossa kuolee ihmisiä lähes joka vuosi