Monen pohjalaiskirkon edessä seisoo yhä vaitonainen mies – Etelä-Pohjanmaan Soinissa nainen.
Näitä vaivaisukkoja on töissä koko maassa toista sataa, valtaosa pohjalaiskunnissa. Muualla maassa ukkoja on vain muutamia.
Ne ovat kansainvälisesti ainutlaatuinen ilmiö. Osa ukoista onkin matkustanut ihmeteltäväksi jopa Yhdysvaltoihin, Vatikaaniin ja Japaniin.
Vaivaisukot ovat keränneet suuria summia vähäosaisten auttamiseen aikana, jolloin köyhäinhuolto oli kirkon vastuulla.
Vasen jalka siteessä tai muuten vaurioituneena, joskus keppiin nojaten nämä veistokset muistuttivat aikanaan heistä, jotka eivät pystyneet tienaamaan leipäänsä työnteolla.
Nyt moni ukoista tarvitsee apua itse.
Kunnostus vaatii ammattilaisen
Osa niistä on maalipinnaltaan valitettavan rapistuneita, mutta puuosiltaan paremmassa kunnossa, arvioi eläköitynyt museoamanuenssi, kotiseutuneuvos Risto Känsälä, joka kuuluu myös Pelastakaa vaivaisukot -yhdistykseen.
– Vaivaisukoille kuuluu kohtalaisen hyvää. Kyllä niistä kumminkin huolehditaan, summaa Känsälä.
Sen vahvistaa myös Ylen kysely pohjalaisseurakuntiin. Viime vuosina on kunnostettu esimerkiksi Perhon, Halsuan, Pietarsaaren, Kruunupyyn ja Kokkolan ukkoja. Nurmon ja Kannuksen veistosten konservointi tapahtuu vielä tänä vuonna.
Känsälä on kuitenkin huolissaan siitä, onko kunnostustyö kaikkialla tarpeeksi ammattimaista.
Vapaaehtoisten työ on arvokasta, mutta Känsälän mielestä kirkkotaiteen osana vaivaisukot tarvitsevat taidekonservaattorin, joka osaa esimerkiksi määritellä maalit, poistaa niitä ja etsiä vanhat pinnat.
– Liian innokas korjaaminen, jonka taustalla ei ole tarpeeksi asiantuntemusta, on yksi uhka.
Moni ukko on saanut kirveestä
Muitakin uhkia ukoilla on, esimerkiksi sääolot. On kestettävä kylmyys ja kuumuus, auringon paahde, tuulet ja katupölyt.
Ja ihmiset. Moni vaivaisukko on joutunut työurallaan kaltoin kohdelluksi. Viimeksi 2020-luvun alkupuolella murrettiin auki useita ukkoja, esimerkiksi Kaustisella ja Ullavassa. Lapväärtin ukko revittiin kokonaan seinästä.
Ylistaron ukolta lyötiin aikanaan puoli päätä irti kirveellä, ja Jepuan veistos on ollut osallisena myös liikenneonnettomuudessa, kun autoilija törmäsi siihen.
Osa seurakunnista on siksi lisännyt kameravalvontaa tai tihentänyt tyhjennysväliä. Kruunupyyssä siirrettiin viime tihutyön jälkeen rahaluukku ukon rinnasta tapulin seinään niin, että lantit tipahtavat rakennuksen sisällä olevaan lippaaseen.
Ryöstäjille vaivaisukko on todennäköisesti pettymys. Nykyään vuosituotto on paristakymmenestä pariinsataan euroon vuodessa, kertovat seurakunnat.
Aikanaan vaivaisukot olivat sosiaaliturvan pioneereja, ja siksi niillä on suuri symboliarvo, sanoo kulttuuriperintöasiantuntija Saana Tammisto Kirkkohallituksesta.
– Ne muistuttavat yhteisöä, miten pitkä historia Suomessa on sillä, että heikommasta pidetään huolta.
Ukkojen piirteet siirtyivät pitäjästä toiseen
Perinne on syntynyt juuri Pohjanmaalla ja erityisesti Kokkolan ja Pietarsaaren seuduilla, missä ovat kolme maan tiettävästi vanhinta ukkoa.
Miksi juuri siellä, siihen ei ole kenelläkään kunnon selitystä.
Känsälä pohtii, onko vain sattumaa, että 1700-luvun loppupuolella Kokkolan pitäjässä rovastina toimi Anders Chydenius.
– Olisiko Chydeniuksella ollut motiivi tai tahto, että vaivaisukkoja ryhdytään veistämään seurakuntiin, pohtii Känsälä.
Ilmiön kasvun taustalla mainitaan usein myös se, että Suomen sodan (1808–09) isojen taistelujen jäljiltä sotainvalidien määrä alueella kasvoi.
Känsälä uskoo, että maaseudun isännät ovat markkinamatkoillaan nähneet Kokkolan vaivaisukon, ja niin sen piirteet ovat siirtyneet eteenpäin.
Risto Känsälä kuvailee, miten eri alueiden vaivaisukkojen tyylit eroavat.
Joskus vanha kestää aikaa nuoria paremmin
Christer Lindqvist on juuri restauroinut pohjalaisen Kruunupyyn seurakunnan vaivaisukon. Ukko on vasta poikanen: se otettiin käyttöön vuonna 2004.
Yli 150 vuotta palvellut aiempi ”pappa” on nyt eläkkeellä kellotapulissa.
– Ennen ne tehtiin hyvästä, tiuhasta männystä. En tiedä, miksi uudemmat eivät tahdo kestää, sanoo Lindqvist.
Hän käytti kuivahtaneen veistoksen maalaamiseen monta litraa pellavaöljymaalia. Kerroksia tarvittiin kolme, paikoin neljä.
– Ukko imi maalin kuin sieni, Lindqvist sanoo
Jalatkin vaativat huoltoa ja saivat myös alkuperäisin keltaisen värinsä. Poissa on jossain vaiheessa ukolle maalattu musta sääri.
– Sanoin, että nyt saa nokialainen lähteä, ei ukolla kuulu olla kumisaapasta.
Lähteenä on käytetty myös teosta Vaivaisukkojen paluu (toim. Otso Kantokorpi).