Tuottaja ja käsikirjoittaja Titte Neuvosen lapsuudenystävä kuoli kaksi vuotta sitten. Areenan uudessa Kirjeitä kuolleelle ystävälleni -podcastissa Neuvonen käy läpi heidän ystävyyttään, ystävänsä sairastumista syöpään, hänen kuolemaansa ja lopulta sen jättämää surua.
Sarja kertoo pitkän ystävyyden kaaresta – ja sen surullisesta lopusta. Se on myös suremisen muoto.
Surututkija Anna Liisa Aho kertoo, että kirjeiden kirjoittaminen kuolleelle on normaali kiintymykseen kuuluva tapa toimia. Vaikka ihminen lakkaa olemasta, suhde häneen ei pääty.
Ennen ajateltiin, että jos sureva käyttää kuolleelle kuuluneita vaatteita tai koruja, hän ei ole päässyt surusta yli. Nykyään Ahon mukaan ymmärretään, että suhde kuolleeseen jatkuu läpi elämän.
Surututkijan näkökulmasta sosiaalinen media onkin erinomainen väline.
– Sosiaalisen median välityksellä jatkuva side kuolleeseen pysyy, kun algoritmi muistuttaa menneistä merkkipäivistä, Aho sanoo.
Sosiaalinen media on palauttanut surun yhteisöllisyyden tuomalla sen enemmän näkyväksi. Ahon mukaan esimerkiksi muistosivuiksi muutetut Facebook-profiilit mahdollistavat yhteisöllisen suremisen.
Suremisen tapa muuttui
Vielä sata vuotta sitten suomalaiset surivat varsin eri tavalla kuin nykyisin. Kun joku kuoli, yhteisö ja läheiset kokoontuivat kuolleen ympärille.
– Ruumis tuotiin kotiin, ja sitä käytiin porukalla katsomassa. Laulettiin itkuvirsiä ja lähdettiin koko kylän voimin viemään vainajaa hautausmaalle, mutta nyt yhteisöt ovat kaikonneet, Aho sanoo.
Suruaika oli monesti vuoden mittainen, ja sen aikana pukeuduttiin mustiin. Se oli yhteisesti jaettu normi, joka teki surun näkyväksi.
Jos sinä kuolet, minun pitää hyvästellä yksi ihminen. Sinun pitää hyvästellä ihan kaikki.
Titte Neuvonen
Kaupungistumisen teki suremisesta yksinäisempää. Tehokkuutta ihannoiva aika ja medikalisaatio eli lääketieteellistäminen siirsivät kuoleman kodeista sairaaloihin.
Surevat jäivät yksin paitsi kuoleman, myös surunsa kanssa.
Entä kuolevan oma suru?
Titte Neuvosen ystävä sairasti syöpää useamman vuoden ennen kuolemaansa. Kun Neuvonen suri ystävänsä kuolemaa, hänen ystävänsä käsitteli koko elämänsä katoamista.
– Mietin, että jos sinä kuolet, minun pitää hyvästellä yksi ihminen. Sinun pitää hyvästellä ihan kaikki, Neuvonen sanoo podcastissa.
Kuolemasta puhuttaessa jäädään usein puhumaan kuolleen läheisten surusta. Mutta entäpä kuolevan oma suru? Kuolevan surua tutkiva Turun yliopiston tutkijatohtori Astrid Joutseno kertoo, että syyt ovat historiassa.
– Kuoleminen on historiallisesti ollut asia, joka tulee nopeasti. On ollut harvinaisempaa, että tappavan sairauden kanssa eletään pitkään ja ehditään surra omaa lähestyvää kuolemaa, hän sanoo.
Joutseno itse on ollut kuolemansairas vuodesta 2017. Hän alkoi etsiä tietoa kuolevan surusta, kun se tuli itselle ajankohtaiseksi, mutta laihoin tuloksin.
– Siitä ei puhuta tutkimuskirjallisuudessa. Ammattilaiset eivät osanneet vastata kysymyksiini aiheesta, kun minulle sanottiin, että kuolen kohta. He eivät osanneet myöskään ohjata minkään sisällön pariin.
Tulevaisuuden kuvittelu täytyy tehdä uudestaan, luopua siitä tai kiinnittää se johonkin muuhun kuin aiemmin.
Turun yliopiston tutkijatohtori Astrid Joutseno
Laajalle levinnyttä rintasyöpää sairastavan Joutsenon on yllättynyt, miten saattohoitoon liittyvät materiaalit kääntyvät nopeasti käsittelemään kuoleman surua kuolevan oman surun sijasta. Joutsenon mielestä kuolevan surua on käsitelty parhaiten taiteessa ja elämäkirjallisissa kokonaisuuksissa.
– Esimerkiksi Kaija Saariahon viimeinen sävellys sanallistaa, että tämä on hänen viimeinen teoksensa. Hän kirjoittaa itsensä hiljaisuuteen.
Siinä missä läheisensä kuolemaa surevalle menetys on konkreettinen, Joutsenon mukaan kuolevalle itselleen suru omasta kuolemasta on eräänlainen siivilä tai linssi, jonka läpi kaikki näyttäytyy.
– Kuolevan surun kautta tai sen vuoksi on käytävä läpi koko elämäntarina. Mikä on menneisyys, mikä on nykyisyys, mikä on merkityksellistä. Tulevaisuuden kuvittelu täytyy tehdä uudestaan, luopua siitä tai kiinnittää se johonkin muuhun kuin aiemmin, esimerkiksi itsen sijasta muihin, Joutseno summaa.
Surun vaiheet
Parhaiten surevaa voi auttaa kuuntelemalla, olipa sitten kyse läheisen menettäneestä tai omaa kuolemaansa surevasta.
Aho ja Joutseno nostavat molemmat esiin niin sanotun surun vaiheteorian. 1960-luvun lopulla sveitsiläispsykiatri Elisabet Kübler-Ross esitteli surun viisi vaihetta: kieltäminen, viha, kaupankäynti, masennus ja hyväksyminen.
Vaiheteoriasta kuulee paljon puheita, mutta niissä unohtuu, että Kübler-Rossin vaiheteoria muodostui, kun hän haastatteli kuolevia, vakavasti sairaita ihmisiä.
Joutsenon mukaan vaiheteoria ei sovi tosin kuolevallekaan.
– Jonkunlaisen rauhan voi saavuttaa hyväksymällä oman kuolemansa. Mutta senkin kanssa pitää olla tosi varovainen: onko omaa kuolemaa tarpeen hyväksyä? Se on niin iso tehtävä, että se voi olla mahdoton.
Kohtalaisen hiljattain psykologian ja neurologian tutkijat yhdistivät voimansa selvittääkseen, miten suru näkyy aivoissa.
Helsingin yliopiston mukaan läheisen kuoleman kokemus aktivoi aivoissa samat alueet kuin paikantaminen. Aivojen tasolla kuoleman aikaansaama suru on sitä, ettei reitti rakkaan ihmisen luo viekään enää perille. Ei, vaikka sitä etsisi kuinka.
Jotenkin ne kirjeet kuitenkin löytävät perille.