Paholainen pukeutuu Pradaan -elokuvan jatko-osa saa ensi-iltansa viikonloppuna. Elokuvan ykkösosasta on 20 vuotta, ja siitä muodostui muotimaailman kulttielokuva. Elokuva paljasti glamourin takana piilevän kovan todellisuuden.
David Frankelin ohjaama elokuva perustuu Lauren Weisbergerin samannimiseen romaaniin vuodelta 2003. Weisberger työskenteli päätoimittaja Anna Wintourin assistenttina Vogue-lehdessä, ja teos on hänen omakohtainen selviytymistarinansa muodin ylimmällä portaalla, vaikka kirjailija on kiistänyt suoran yhteyden.
Jatko-osa yllättää usealla eri tavalla, arvioivat elokuvan ja muodin asiantuntijat.
Mediakriittinen muotielokuva
Elokuva on yllättäen hyvän journalismin puolustuspuhe. Klikkijournalismi saa kritiikkiä ja muotilehteä soimataan siitä, että juttuja luetaan skrollaamalla wc-käynnin yhteydessä. Elokuvassa todetaan, että sielun pitää olla mukana.
Päähenkilö Andy Sachs haluaa keskittyä taustoittavaan journalismiin. Svenska Ylen elokuvatoimittaja Silja Sahlgren-Fodstadin mukaan tavoitteena on luoda vaikutelma siitä, että muoti on osa taidetta.
– Sitähän ei saa, jos tekee kahdenkymmenen sekunnin klipin. Vaikka sitä klikataan huomattavasti enemmän kuin kokonaista artikkelia, toteaa Sahlgren-Fodstad.
Muotisuunnittelijan ja muodista kirjoittavan Carolina Forssin mukaan journalismin korostaminen on hyvin tervetullutta.
– Muotitoimittajuus on ylipäänsä kuoleva alalaji. Toivon jo itseni puolesta, että muotikirjoittamista ja sen arvoa ymmärrettäisiin, Forss sanoo.
– Kun rahaa ei ole enää niin paljon, niin ei lähdetä eksoottisiin paikkoihin etsimään autenttisuutta. Vaan kuvat otetaan jossain takapihalla ja luodaan siitä taidemaista, Sahlgren-Fodstad sanoo.
On huhuttu että Amazonin perustaja Jeff Bezos olisi ostamassa mediayhtiö Condé Nastia, joka kustantaa muun muassa Vogue-lehteä. Bezos on nähty isojen muotitalojen näytöksien eturivissä ja hän rahoittaa Met-gaalaa.
– Näen elokuvan niin, että halutaan kerrankin kääntyä sisäänpäin positiivisessa mielessä. Ymmärretään, että emme ole toisiamme vastaan. Iso paha on tekoäly tai digitalisaatio, johon ei ehkä pystytä vaikuttamaan, toteaa Carolina Forss.
Elokuvassa verrataan tekoälyä Pompeijin laavaan, joka vain vyöryy päällemme ja meidän täytyy vain sallia se.
Muotipyhäköstä voimaa
Elokuvassa nähdään kohtaus, jossa Runway-lehti järjestää hienon illallisen Milanossa, Leonardo da Vincin Viimeinen ehtoollinen -maalauksen äärellä. Miranda Priestly katsoo teosta ja sanoo pitävänsä tästä versiosta, koska Jeesus ja opetuslapset on maalattu ilman sädekehää. Me olemme kaikki vain ihmisiä ja itsekkäitä, hän toteaa.
Toisessa kohtauksessa päätoimittaja kävelee yksin hiljaisen Milanon gallerian marmorilaatoilla ja vasemmalla häämöttää Pradan liike.
– Näkisin, että tämä olisi pyhäkkö, josta hän hakee voimaa ja ymmärrystä tulevaan. Galleria Vittorio Emanuele on Milanon tunnetuimpia maamerkkejä ja se on ilmiselvä kohde tällaiselle symboliikalle, Forss sanoo.
Muotilehti voi myös olla kuin uskonto, ”Runway-religion”. Elokuvatoimittaja ja Oscar-lähetyksien kommentaattori Anna Möttölän mukaan elokuvassa viitataan siihen, että muotilehti voi olla luovuuden, lohdun ja elämäntarkoituksen lähde monelle. Tämä korostuu sotien ja kriisien täyttämän ajan keskellä.
– Lehden toimistolla on myös Miranda Priestlyn kultti, johon assistentit vihkiytyvät täysin sokeasti ja tottelevat häntä, Möttölä kuvailee.
Mitä trendejä elokuva lanseeraa?
– Andy Sachsin (päähenkilö) päällä olevat valkoiset farkut, valkoinen t-paita, joka oli kiristetty aika pitkällä vyöllä, on sellainen look, joka ei ehkä nyt yllätä ketään, mutta on tyylikäs yksinkertaisuudessaan, sanoo Carolina Forss.
Anna Möttölä nostaa esille päähenkilön housuasun liiveineen, joka on saanut vaikutteita Diane Keatonin 1970-lukulaisesta roolihahmosta Annie Hallista. Tyyli kuvastaa intellektuellia naista New Yorkin vilkkailla kadulla. Toinen yllättävä asu on Miranda Priestlyn päällä nähtävä erisävyisillä kangastupsuilla koristeltu Dries Van Notenin takki.
Elokuvassa mainitaan quiet luxury, joka tarkoittaa, ettei vaatteissa näy kalliiden muotitalojen merkkejä. Toisaalta ”Kuka antaa Chanelia pois” -vuorosanat kuvaavat suhdetta luksusmuotiin. Se on harvojen saavuttamaa ja siitä kannattaa pitää kiinni.
Emily Bluntin näyttelemä hahmo puolestaan rauhoittaa hermojaan tappingilla, joka on kehon meridiaanien taputtelua sormenpäillä.
Toisaalta Meryl Streepin näyttelemää Miranda Priestlyä kutsutaan dinosaurukseksi, sillä hän ei halua olla kehopositiivinen ja vihaa vyölaukkuja.
Elokuva on ehtinyt saada vastareaktiona jopa rasismisyytöksiä. Päähenkilön assistenttina on aasialainen nuori nainen.
– Onhan täällä ollut tietynlainen backlash. On puhuttu siitä, että hän (assistentti) on karikatyyri, jossa tulee esille kaikki kulttuuriset kliseet. Eli ei nyt kaikkea ole vielä opittu, toteaa Carolina Forss.