Naisten osuus luonnontieteen ja tekniikan aloilla on Suomessa järkyttävän alhainen. Suomi on noin 31 prosentin osuudellaan EU:n peränpitäjiä. Kaikissa muissa pohjoismaissa sekä Virossa vastaava luku on noin viisikymmentä prosenttia.
Jotakin on siis pahasti pielessä.
Tuhannen euron kysymys on: miksi juuri Suomessa? Onko syy naisissa vai miehissä vai onko suomalaisuudessa jokin valuvika?
Jos tekniikkainho olisi naisten yleinen ominaisuus, sen pitäisi näkyä myös muualla, mutta ei näy.
Joskus vedotaan niin sanottuun tasa-arvon paradoksiin. Sen mukaan naisten luonto on sellainen, etteivät heitä kiinnosta laitteet ja laskeminen vaan kielet ja hoivaaminen. Tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, kuten Suomessa, naiset olisivat sitten vapaita seuraamaan luontoaan.
Perinpohjaiset tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet nämä käsitykset hölynpölyksi. Logiikkakin ontuu: jos tekniikkainho olisi naisten yleinen ominaisuus, sen pitäisi näkyä myös tasa-arvoisessa Ruotsissa. Mutta ei näy.
Sukupuolten välillä on tietysti jo lapsuudesta juontuvia eroja. Tyttöjä leikitetään nukeilla, poikia kuorma-autoilla. Mutta tämä pätee kaikkialla Euroopassa.
Miksi se juuri Suomessa vaikuttaisi ammatinvalintaan niin paljon?
Kokemukseni mukaan fysiikan naisopiskelijat aliarvoivat kykyjään, miesopiskelijat yliarvioivat.
Asiantuntijoiden mukaan Suomessa naiset usein luottavat omiin kykyihinsä miehiä vähemmän. Tutkijat puhuvat minäpystyvyydestä, uskosta omaan pärjäämiseen. Se vaikuttaa merkittävästi esimerkiksi motivaatioon.
Oma kokemukseni fysiikan opinnäytteiden ohjaajana oli samansuuntainen. Miesopiskelijat eivät yleensä epäilleet taitojaan, vaikka joskus syytä olisi ollut.
Naisopiskelijat sen sijaan saattoivat tunnustaa pelkäävänsä, etteivät kykenisi tutkimukseen. Vaikka pelko olisi ollut turha.
En tiedä, tuoksahtaako miesten käsityksissä minäpystyvyydestään testosteroni vai ei. Mutta yhtä kaikki kysymys on edelleen: miksi juuri Suomessa?
Voisiko naisten käsitys minäpystyvyydestään heijastaa koko suomalaisuudeksi kutsumaamme henkistä kokonaisuutta?
Mitä siis on suomalaisuus?
Historian ankarat elinolosuhteet ovat kaivertaneet sieluumme käsityksen, että kaikki pitää suorittaa hammasta purren ja mieluiten yksin.
Niinpä suosikkilajejamme ovat olleet pitkänmatkan hiihto ja juoksu. Olemme hyviä jääkiekossa, joka on kyllä joukkuelaji, mutta jossa pelivälineen perään rynnätään metsäläisen raivolla. Sen sijaan olemme huonoja jalkapallossa, joka vaatii herkkyyttä ja taiteellisuutta.
Epäilen, että naisten vähyys luonnontieteen ja tekniikan aloilla kumpuaa kulttuuristamme. Se on systeemistä.
Suomessa sanotaan: Heikot sortuu elon tiellä, jätkä sen kun porskuttaa. Elämänohjeena se on tympeä mutta kuvaavaa suomalaisuudelle. Kuten myös Studio Julmahuvin Roudasta rospuuttoon-sketsi, jossa mies yrittää itsemurhaa, mutta vasta kunhan ensin hoitaa halkosavottansa. Sketsi jättää ulkomaalaiset kylmiksi mutta naurattaa suomalaisia, koska tunnistamme sen todeksi.
On kuin geeneihimme olisi kirjottu pärjäämisen kulttuuri ja sen rinnalle epäonnistumisen pelko.
Voi kysyä, miten tällainen karu tunneilmasto vaikuttaa naisiin heidän valitessaan itselleen uraa aloilta, joilla miehet ovat dominoineet?
Kysyvätkö he itseltään: Pystynkö vastaamaan odotuksiin? Mitä jos mokaan? Millainen häpeä siitä seuraa?
Eteläisen Euroopan katoliset ovat meitä onnellisemmassa asemassa: epäonnistumisen ja häpeän voi käydä nollaamassa rippituolissa. Pohjoisen protestanttiset verrokkinaapurimme voimistavat minäpystyvyyttä menestyksellä: norjalaisilla on öljyä, tanskalaisilla legoja, ruotsalaisilla Ikea ja menneisyys suurvaltana.
Suomalaisten ylpeys, Nokia, sen sijaan kusahti kesken lennon.
Niinpä epäilen, että naisten vähyys luonnontieteen ja tekniikan aloilla kumpuaa syvältä kulttuuristamme. Se on systeemistä.
Hyvää tarkoittavat yritykset houkutella naisia teknisille aloille tuputtamalla opintoihin mukamas naisnäkökulmaa eli pörröisiä ja pehmoisia esimerkkejä ovat silloin hyödyttömiä.
Sisu on suomalaisuuden ytimessä, mutta kiteytyykö käsitteessä myös kaikki se, mikä suomalaisuudessa on epätervettä – voiko sen ylikorostamista syyttää naisten vähyydestä luonnontieteen ja tekniikan aloilla?
Olisiko joskus parempi antaa periksi ja haudanvakavan yrittämisen sijasta mennä eteenpäin ilon ja leikin kautta? Innostaisiko se naisia heittäytymään tekniikkaan ja luonnontieteisiin?
Ehkä sisukkaampien naisten sijasta tarvitsemme pehmeämpiä miehiä.
Kari Enqvist
Kirjoittaja on kirjailija ja kosmologian emeritusprofessori.