Lapuan patruunatehtaan räjähdysonnettomuus tapahtui tasan 50 vuotta sitten. Huhtikuun 13. päivä klo 7:42 pysähtyivät kellot, kun lataamo jysähti.
Tänään Vanhan Paukun kulttuurikeskuksen pajakappeli oli täynnä ihmisiä, kun muistotilaisuus aloitettiin tasan samaan aikaan.
Paikalle saapunut Jussi Luhta kertoo, että tunne on aina sama, joka kevät.
– Olin sähköasentajana patruunatehtaalla ja elämä jakautui kahtia: ennen räjähdystä ja räjähdyksen jälkeen.
Luhta menetti onnettomuudessa nelisenkymmentä työkaveria. Hän tunsi heidät kaikki. Yksi heistä oli erityisen läheinen ystävä, jolla oli 3-vuotias lapsi.
– Tytär menetti äitinsä. Se oli suuri menetys kaikkien kohdalla, ja selvitä siitä kaikesta, miettii Jussi Luhta.
Sydämessä aina
Lapualainen Carita Liljamo oli 7-vuotias, kun räjähdysonnettomuus tapahtui. Silti hän muistaa sen kuin eilisen päivän.
Hänen sisarensa kuoli onnettomuudessa.
– Se on aina sydämessä ja joka vuosi tämä päivä on samanlainen. Nyt kun oli tämä muistotilaisuus, se tietysti herkistää vielä enemmän.
Liljamo oli etukäteen jopa empinyt osallistumista muistojuhlaan, mutta oli nyt tyytyväinen, että tuli paikalle.
– Ei se silti helppoa ole, esimerkiksi [Lapua 1976] elokuvan katsominen. Se aiheuttaa aina tietynlaisen tunteen, hän kertoo.
Muistelulle on tilaa
Viime vuosina patruunatehtaan räjähdysonnettomuutta on käsitelty monin tavoin. Esimerkiksi Toni Kurkimäen ohjaama Lapua 1976 -elokuva on ollut viime vuosina katsotuimpia kotimaisia elokuvia.
Pitkäaikainen lapualaispoliitikko Kai Pöntinen uskoo, että asia alkaa olla kollektiivisesti paketoitu, vaikka se on silti edelleen kipeä monelle.
– Asian käsittely on auttanut ja etenkin siksi, että kaikki tavat ovat olleet kunnioittavia ja arvostavia, ja tehty pieteetillä, sanoo Pöntinen.
Jussi Luhta pitää myös tärkeänä, että asiaa on käsitelty kulttuurin keinoin.
– Elokuva on muisti, että tulevatkin sukupolvet tietävät, mitä täällä on tapahtunut.
Vaikka onnettomuus asettuu jossain vaiheessa osaksi historiaa, Carita Liljamon mielessä sitä ei tapahdu.
– Tämän kanssa opitaan elämään, mutta en voi ajatella, että se koskaan unohtuu, toteaa Liljamo.
