Olen tässä tuoreena kristittynä seuraillut kirkon elämää pari vuotta, ja vastarakastuneen alkuhuuma alkaa olla ohi. Syynä eivät yllätyksekseni ole kirkon konservatiivit. Kahtiajako on toisaalla.
Kaikki ulkopuolisetkin tietävät, että luterilaiset ovat jakautuneet kahtia liberaaleihin ja konservatiiveihin. Minut oli jo kauan ennen kastettani sijoitettu liberaaliin leiriin, ja jos on pakko valita, niin kai minä sinne kuulunkin. Mutta en silti koe kuuluvani, sillä siellä puhutaan todella paljon avioliitosta, ja se ei merkitse minulle henkilökohtaisesti, saati hengellisesti, mitään. Yhteiskunnallisesti se on patavanhoillinen instituutio.
Nyky-Suomen avioliittolailla ole mitään tekemistä Raamatun ajan perhemuotojen kanssa, joten siihen ei saa Raamatusta ohjeita. Avioliiton todellinen vaikutus elämään on tasaisesti vähentynyt. Ei ole takeita pysyvyydestä eikä seksistä, eikä se paranna edes lasten asemaa.
Sen sijaan näen luterilaisissa toisen kahtiajaon, joka on minusta tärkeä ja jonka uskonnollinen merkitys on valtava, koska se on evankeliumin ytimessä. Voimme keskustella siitä vasta, kun olemme tunnistaneet sen. Se on suhde leipään.
Raamatun Jeesus on varsinainen leipämies: hän jakaa sitä kaikille ja kaikkien kanssa. Hänen ystävänsä tunnistivat hänet jopa kuoleman jälkeen siitä, että hän mursi leipää.
Osa kristityistä tulkitsee leipätarinoita siten, että Jeesus on hengen ravintoa. Silloin usko on henkilökohtaista, sisäinen harjoitus, ja uskonnollisuus tapahtuu pääasiassa mielessä tai sanoina. Yhteisöllisyys, jota uskonto tuo mukanaan, tarkoittaa tässä ajattelussa seurustelua uskonsisarten ja -veljien kanssa.
Tällä tavalla ajatteleviin kuuluu yhtä lailla liberaaleja ja konservatiiveja. Vaikka konservatiivit sanovat uskovansa Raamattuun sellaisenaan, he eivät todellisuudessa usko edes Jeesusta kirjaimellisesti. Muuten he ”myisivät omaisuutensa ja antaisivat rahat köyhille”. Kun Jeesus sanoo, että hänen seuraajiensa pitää hylätä perheensä ja luopua omaisuudestaan, iso osa nykyluterilaisista tulkitsee sen täysin vertauskuvallisesti – omaksi edukseen.
Leivän jakaminen viittaa minusta konkreettisen vaurauden jakamiseen.
Itse kuulun niihin kristittyihin, joille Raamatun ”leipä” ei ole vertaus vaan – leipää. Leivän jakaminen viittaa minusta siis konkreettisen vaurauden jakamiseen.
Uskonnollisuus ei silloin tarkoita ensisijassa rukoilemista tai uskontunnustusta, vaan toimintaa sen eteen, että jokaisella ihmisellä olisi yhtäläiset elämisen mahdollisuudet eli ravintoa, koti, turvallisuutta ja mahdollisuuksia. Tässä ajattelussa uskon tuoma yhteisöllisyys tarkoittaa yhteisvastuuta, ei yhteishenkeä. Yhteisvastuu velvoittaa suuntautumaan omien sijaan ulospäin kaikkiin ihmisiin.
Meidän yhteiskunnassamme leivän jakaminen on siis hyvinvointivaltion rakenteiden puolustamista ja sen aukkojen tilkitsemistä. Sellaiset rakenteet, jotka asettavat ihmisiä eriarvoiseen asemaan, pitää romuttaa tyystin; kristitty ei voi hyväksyä valtaa, joka on saatu rahalla, nokkelalla markkinoinnilla tai mukavalla asemalla luokkajärjestelmässä.
Kristitty ei voi hyväksyä valtaa, joka on saatu rahalla.
Avioliittoinstituutio sen sijaan ei ole hyvinvointivaltion rakenne, vaan jäänne ajalta, jolloin yhteiskunnalliset rakenteet olivat heikot. Se ei palvele rakenteellista tasa-arvoa, joten se käy lähinnä koristeeksi.
En tarkoita, että kirkon pitäisi puuttua päivänpolitiikkaan, vaikka omasta mielestäni kristityn pitäisi äänestää leivänjakajia. Minusta riittää hyvin, että kirkosta kuuluu kovalla äänellä Jeesuksen ydinviesti. Hän sanoi silloisen yhteiskuntajärjestelmän kielellä, että pitää antaa ruokaa nälkäiselle, tarjota koti asunnottomalle, huolehtia sairaista ja vangeista. Se puhuu kyllä puolestaan, jos sitä ei vesitetä kaiken käsitteellistämisellä, vaan mietitään, mihin lista velvoittaa nyt tässä yhteiskunnassa ja globaalisti.
Vallankäyttöä on myös se, jos käytämme sitä vallitsevien olojen ylläpitämiseen ja suljemme silmämme epäkohdilta.
Kristinusko syntyi sorrettujen uskonnoksi, mutta siitä tuli vallanpitäjien uskonto. Vallankäyttöä on myös se, jos käytämme sitä vallitsevien olojen ylläpitämiseen ja suljemme silmämme epäkohdilta. Silloin uskon paras anti on mielenrauha tai esteettinen nautinto. Se ei kuitenkaan ole sitä, mitä vauraan pohjoisen keskiluokkaistunut kristitty ensisijassa tarvitsee. Mitä me todella tarvitsemme, on selkäranka.
Auli Viitala
Kirjoittaja on kastettu ja liittynyt kirkkoon vajaat kaksi vuotta sitten.