Viisi vuotta sitten elokuussa Shakiba Adil istui auton takapenkillä ja puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hän ei halunnut nähdä ainuttakaan Talibanin taistelijaa, joita päivysti tien varrella aseet olalla.
Adil rukoili, että pääsisi pian lentokoneeseen, joka veisi hänet pois Afganistanista. Hän tärisi pelosta ja epätoivosta. Hän ei voinut uskoa, että islamistinen äärijärjestö Taliban oli jälleen ottanut vallan. Hän oli jo nuoruudessaan kokenut, millaista oli elää ilman ihmisoikeuksia.
– Taliban riisti minulta nuoruusvuodet. Lisäksi se vei vapauteni.
Vuonna 1996 Shakiba Adil oli 11-vuotias iloinen koululainen, kun eräänä aamuna naapuri pysäytti hänet kesken koulumatkan. Hän kehotti Adilia palaamaan kotiin, sillä kouluun meneminen ei ollut ehkä turvallista, koska uusi ryhmittymä, Taliban, oli ottanut vallan.
Adil palasi pettyneenä kotiin. Pian radiosta kuuluikin ilmoitus, jossa kaikkia naisia ja tyttöjä käskettiin pysymään kotona, kunnes toisin ilmoitettaisiin.
Mitään toista ilmoitusta ei koskaan kuulunut.
Miksi muu maailma ei välitä?
Aluksi Talibanin valtaannousua pidettiin hyvänä asiana, sillä he lupasivat tuoda vakautta sekasortoiseen ja sotien runtelemaan maahan. Pian selvisi, että se tarkoitti naisten sulkemista yhteiskunnan ulkopuolelle. Heidän piti pysytellä enimmäkseen kotona.
Koulunkäynti oli ollut parasta, mitä Adil tiesi. Hän rakasti uuden oppimista ja nautti saadessaan hyviä arvosanoja.
Eniten nuorta Adilia ihmetytti tuolloin, eikö muu maailma tiennyt, mitä heille tapahtui – että heiltä oli viety ihmisoikeudet.
Siksi Shakiba Adil, 40, ryhtyi tekemään pian ensi-iltansa saavaa dokumenttia The Secret Reading Club of Kabul. Siinä seurataan Kabulissa eläviä naisia, jotka ovat salaa kuvanneet arkeaan ja lukupiiriään nykyisen Taliban-hallinnon alla.
– En halua, että naiset joutuvat tuntemaan samanlaista hylätyksi tulemisen tunnetta kuin itse koin nuoruudessani. En halua, että maailma unohtaa heidät.
Adil on tehnyt dokumentin yhdessä kirjailija, dokumentaristi Elina Hirvosen kanssa. Puolitoistatuntisessa dokumentissa käy ilmi, miten Taliban on jatkuvasti heikentänyt naisten oikeuksia vuoden 2021 jälkeen, jolloin se kaappasi vallan Yhdysvaltain sotilaiden vetäydyttyä maasta.
Viimeisin käänne tapahtui aivan hiljattain, kun naisilta vietiin käytännössä kaikki oikeudet.
Teloituksia ja katkaistuja käsiä
Dokumentin tekeminen ja naisten lähettämien videoiden editointi on ollut raskasta Adilille. Se on palauttanut hänen mieleensä omat kipeät kokemukset Talibanin edelliseltä valtakaudelta.
Adil muistaa yhä kauhun hetket kabulilaisessa vaateliikkeessä. Hän oli 12-vuotias ja päässyt mukaan kauppaan auttamaan serkkuaan, joka oli tullut kaupunkiin ostamaan burkaa vaimolleen. Yhtäkkiä vaatekauppaan oli rynnännyt joukko talibaneja, jotka ryhtyivät sumeilematta lyömään Adilia pampulla päähän. He luulivat hänen olevan kaupassa ilman miespuolista saattajaa.
– Päässäni sumeni, mutta säntäsin pakoon ja juoksin kotiin. Sen jälkeen en edes halunnut lähteä ulos.
Kotiin kuitenkin tihkui tietoja talibanien hirmuteoista. Adil muistaa, miten hänen sisarensa tuli eräänä päivänä kotiin järkytyksestä täristen. Sisko oli ollut matkalla ruokaostoksille, kun oli huomannut jostain ylhäältä tippuvan pisaroita, vaikka ei satanut. Ne olivat veripisaroita. Talibanit olivat ripustaneet lyhtypylväisiin katkottuja käsiä, jotta ihmiset pelkäisivät ja tottelisivat määräyksiä.
Kaupunkilaisia pakotettiin myös stadionille katsomaan julkisia teloituksia ja kivityksiä.
Kotoa tv-kuuluttajaksi
Vuoden 2001 WTC-iskut New Yorkissa järkyttivät koko maailmaa. Kun muu maailma alkoi pelätä, Adilille terrori-isku toi vapauden.
Yhdysvallat ryhtyi kostotoimiin. Samalla kun Afganistanista operoiva terroristijärjestö al-Qaida pommitettiin maan alle, myös Talibanin hirmuhallinto syrjäytettiin.
Adil sai ihmisoikeutensa takaisin.
Hän ei aloittanut ”uutta elämäänsä” mitenkään vaatimattomasti. Hänestä tuli 17-vuotiaana ensimmäinen naispuolinen tv-kuuluttaja Afganistanissa.
– En edes ymmärtänyt tekeväni historiaa. Olin vain niin onnellinen, kun olin jälleen osa yhteiskuntaa ja minulla oli merkitystä.
Adil pääsi televisioon töihin veljensä ansiosta, joka työskenteli radiossa. Isoveli oli saanut käydä koulua ja opiskella koko Talibanin hallintokauden ajan. Huolehtivainen veli oli pitänyt nuoremmille sisaruksilleen kotikoulua usean vuoden ajan.
– Olin saanut oppia ja sivistystä, mutta enhän minä tv-työstä ymmärtänyt mitään, kun en ollut edes nähnyt tv-lähetyksiä.
Kun koulut ja yliopistot jälleen avautuivat tytöille, Adil ryhtyi saman tien opiskelemaan toimittamista ja dokumenttielokuvien tekemistä.
Suomeen hänet toi ensimmäisen kerran työharjoittelujakso, jonka hän teki Ylellä.
Hän muistaa Suomesta loputtomalta tuntuneen pimeyden, mutta myös kauneuden. Ensimmäinen kunnon lumisade tuntui Adilista kuin sadulta.
Suomalainen tasa-arvo ja demokratia tuntuivat hienoilta, mutta ne eivät olleet outoja asioita. Adilin mukaan hänen perheessään on aina eletty tasa-arvoisesti. Isän kuoleman jälkeen isoveli oli ottanut perheenpään paikan ja huolehtinut siskojensa opettamisesta ja turvallisuudesta.
– Vaikka Taliban on vienyt naisilta oikeudet, perheissä voidaan silti elää tasa-arvoisesti. Useat sukupolvet ovat kuitenkin kokeneet myös vapauden. Talibanin aivopesu ei yllä heihin.
Pakoon viime hetkellä
Lopullisesti Adilin toi Suomeen pelko. Hän oli vähän yli parikymppisenä erehtynyt tutkimaan erään tapetun naistoimittajan tapausta, ja kysellyt hieman liikaa asiasta. Afganistanilaiset viranomaiset eivät ilahtuneet tästä, ja Adilia ryhdyttiin seuraamaan.
Suomalaisten ystävien avustuksella Adilin onnistui paeta Afganistanista.
Nykyään Adililla on Suomen kansalaisuus. Hän on opiskellut Suomessa ja oppinut myös kielen. Hän on tehnyt töitä eri järjestöjen kautta, jotka muun muassa kouluttivat naistoimittajia Afganistanissa.
Vuonna 2021 Adil oli Kabulissa valmistelemassa ulkoministeriön rahoittamaa koulutusohjelmaa. Samaan aikaan Yhdysvaltain joukot vetäytyivät Afganistanista.
Adil ei edes ajatellut, että Taliban voisi jälleen ottaa vallan, sillä Afganistanin hallintoa ja armeijaa oli rakennettu parikymmentä vuotta, lähinnä ulkomaisella rahoituksella.
Ei mennyt kauan, kun maakunnissa voimiaan kasvattanut Taliban oli vallannut pääkaupunki Kabulin. Ihmiset yrittivät paeta maasta. Adil pääsi viime hetkillä pois Afganistanista yhdysvaltalaisen rahtikoneen kyydissä.
Afgaaninaisten parikymmentä vuotta kestänyt vapaus oli jälleen päättynyt.
Uusi sukupolvi ei luovuta
Adil on kauhuissaan siitä, miten äärijärjestö pönkittää asemaansa yhä tiukemmilla laeillaan. Hän toivoo, että Afganistanin naisten asema pysyisi ihmisten mielessä, vaikka maailmantilanne on kaoottinen monin tavoin.
– Dokumenttimme antaa toivoa Afganistanin tytöille ja naisille. Heidän äänensä kuuluu edes jollain tapaa.
Osa dokumentin naisista on päässyt pakenemaan Afganistanista. Nuoremmilla tytöillä ei ole mahdollisuutta lähteä. Heidän päiväkirjamerkinnöistään ja videoistaan paistaa epätoivo ja suru. He kiroavat, että ovat syntyneet tytöiksi Afganistaniin. He tallentavat puhelimilleen jäähyväisviestejä, jos Taliban sattuisi tappamaan heidät.
Adil jaksaa kuitenkin uskoa tyttöjen taistelutahtoon.
– Tämä uusi sukupolvi on erilainen. Heitä ei vaienneta. He löytävät keinot vastustaa määräyksiä.
Adil haluaa olla tyttöjen äänitorvi ja auttaa heitä niin paljon kuin mahdollista.
Mutta kotimaahansa hän ei voi palata. Hän ei halua enää koskaan nähdä silmästä silmään ainuttakaan talibania.
Lue edellinen Kulttuurivieras: