Miehelle tehdään paperiviiltoja sormien ja varpaiden väliin. Kuvaaja alkaa yökkimään, ja hänet lietsotaan oksentamaan keskelle lattiaa. Huoneeseen astuu toinen mies, joka saa paperiviillot suupieliinsä.
Kolme miestä seisoo rivissä, kun heitä tulitetaan I-460 Stingmore Mine -nimisellä aseella. Se ampuu pieniä kumipalloja 150 metrin sekuntinopeudella. Osumat lyövät miehet kanveesiin.
Mies pomppii toisen miehen kivesten päällä pomppukepillä.
Tätä kaikkea on Jackass, vuosituhannen taitteessa perustettu temppuryhmä, joka huvittelee satuttamalla ja nöyryyttämällä jäseniään.
Jackassin hölmöilyä on seurattu tv-sarjassa (2000–2001) ja elokuvissa (2002–) yli neljännesvuosisadan. Seuraava elokuva nähdään kesällä. Härmäläiskollegat, Duudsonit, ovat paahtaneet yhtä pitkään. Tänään saa ensi-iltansa uusi Duudsonit-elokuva: Kotiinpaluu.
Olisi helppoa liittää temppuryhmät toksiseen maskuliinisuuteen, mutta oikeasti ne ovat jotain ihan muuta: melkein taianomaisia kuvauksia miesten välisestä hellyydestä ja hyväksynnästä.
Rämäpäisyys on näille miehille ennen kaikkea tapa olla yhdessä. Aivotärähdyksistä ja rikotuista luista huolimatta he pitävät toisistaan huolta. He huutavat, itkevät ja nauravat yhdessä. Kannustavat toisiaan ja juhlivat onnistumisiaan.
Siksi olen itsekin katsonut Jackassia valtaosan elämästäni. Rakastan näitä rikkinäisiä toopeja.
Typerää ja hauskaa
Jackassin loi ysärin lopussa Johnny Knoxville, gonzojournalisti Hunter S. Thompsonia ihaillut näyttelijä, joka päätti lehtijuttua varten kokeilla eri itsepuolustusvälineitä itseensä. Skeittilehteä pyörittänyt Jeff Tremaine keksi kuvata testit.
Syntyi formaatti, jossa nuoret miehet satuttavat itseään: syöksyvät ostoskärryillä pusikoihin, hyppivät a-tikkailta norsun kakkaan ja kokeilevat sumopainia. Heti sarjan ykkösjaksossa nähtiin klassikkotemppu nimeltä poo cocktail, kakkacocktail. Knoxville teljetään bajamajaan, jota käännellään nosturilla ympäri.
Pian Jackassin perään alkoi suomalaisella MoonTV-kaapelikanavalla Maailmankiertue (2001–2003), jossa hölmöili pohjanmaalainen Extreme Duudsonit -ryhmä. Jaksoissa lumilautailtiin kuramäessä, kaahattiin autoon kytketyllä rattikelkalla ja sodittiin palosammuttimilla.
Sekoilu on jatkunut sarjoissa ja elokuvissa tähän päivään asti. Jackass on pitänyt kiinni alkuperäisestä konseptistaan, Duudsonit taas leipoi itsestään koko perheen pellekonklaavin, joka on viime vuodet tuottanut Possen kaltaista tv-viihdettä lauantai-iltoihin.
Temppuryhmien juuret ovat skeittikulttuurissa, missä kameralle taltioituu sekä onnistumiset että epäonnistumiset. Ja jälkimmäisethän naurattavat.
Jackass, Extreme Duudsonit ja brittiläinen Dirty Sanchez keskittyivät epäonnistumisiin. Temput rakennettiin usein niin, ettei niissä voinut onnistua – tai vähintäänkin epäonnistuminen olisi yhtä tyydyttävää kuin onnistuminen.
”Jos se ei pääty huonosti, täytyy kuvata uusiksi”, Knoxville kuvaili filosofiaa Rolling Stonen haastattelussa.
Esimerkiksi Jackassin ykköskaudella Knoxville yrittää loikata rullaluistimilla betoniväylässä virtaavan, pari metriä leveän joen yli. Tavoite on mahdoton. Toisella yrityksellä Knoxville rämähtää väylän reunaan ja taittaa nilkkansa.
Typerää? No juu. Hauskaa? Ehdottomasti.
Hölmöilystä tuli taidetta
Rakastan Jackassia yli kaiken, enkä häpeä sitä. Miksi häpeäisin, kun elokuvat saavat kriitikoilta täysiä pisteitä ja kelpaavat filosofisten aikakauslehtien sivuille?
Jackassin tenho piilee siinä, miten kustannustehokkaasti se varioi elokuvan eri lajityyppejä.
Kun Dave England syö omaa oksennustaan tai peittyy sian spermaan, on vaikeaa olla miettimättä ällökomedian klassikoita kuten John Watersin Pink Flamingosia (1972) ja Tom Greenin Sormet peliin -elokuvaa (2001).
Kehokauhu taas on läsnä Knoxvillen aivotärähdyksissä ja taittuvissa nilkoissa. Iilimatoa silmästään roikottava Steve-O inhottaa kuin David Cronenberg parhaimmillaan.
Ja useimmiten kyse on tietenkin puhtaasta slapstickistä. Jackass tekee samaa mitä Buster Keaton, Charlie Chaplin ja Maantiekiitäjä ja Kelju K. Kojootti sata vuotta sitten. Päähenkilöt joutuvat käsittämättömiin kiipeleihin ja selviävät niistä rimaa hipoen.
Komedia ja kauhu tähtäävät molemmat usein suoraan fyysiseen reaktioon – nauru tai kiljahdus toimivat merkkeinä onnistumisesta.
Jackassin tekijöitä ei kiinnosta mikään muu. Sarja ja elokuvat tykittävät impulsseja katsojan verkkokalvoille suoraan, ilman teennäisiä juoniaparaatteja, hahmonkehittelyä tai draamankuljetusta. Ne ovat kliimaksikollaaseja, jotka eivät etene kronologisesti vaan jonkinlaisella pervolla edgettämisen logiikalla.
Kaikki tähtää viime kädessä nauruun. Melkein jokainen sketsi päättyy miesten hirnuntaan. Se tarttuu katsojaan kuin virus.
Miesten välisestä ystävyydestä
Perimmäisin syy Jackass-rakkauteeni on tapa, jolla se esittää miesten välisen ystävyyden.
Ryhmän jäseniä motivoi lapsenomainen löytämisen riemu kaikista tavoista, joilla ihmisruumista voi venyttää, rankaista tai tahria. Ketään ei pakoteta ostoskärryssä alamäkeen: miehet haluavat mennä, he haluavat tulla turmelluiksi.
Temput ovat rajuja, mutta ne tuottavat puhdasta ja pidäkkeetöntä riemua. Miehet menevät epämukavuusalueelleen ja selviävät sieltä voittajina. Ruhje ruhjeelta heistä tulee vahvempia.
Jackassin jäsenet ovat aina olleet harvinaisen sinut omien ja toistensa kehojen kanssa. He ovat kakanneet housuun, tutkailleet sukuelimiään, vertailleet siemennesteitään ja peseytyneet yhdessä.
”No homo!” oli nuoruudessani suosittu fraasi, jolla lähekkäin olleet miehet muistuttivat omasta heteroudestaan. En muista kenenkään huutaneen sitä Jackassissa.
Chris Pontiuksella on Jackassissa alter ego, bikineissä tanssahteleva ”Party Boy”, joka ei omien sanojensa mukaan välitä kumppaninsa sukupuolesta. Maskuliinisen miehen ahtautuminen stringeihin on tietenkin vitsi, mutta sen kohde ei ole näin pukeutuvat miehet, vaan ne, joita sellainen ahdistaa.
Jackass-ryhmää queeriys ei ole koskaan ahdistanut. Jackass 2.5 (2007) päättyy kohtaukseen, jossa juhlasalin seinälle valahtaa valtava Pride-lippu ja armeijavarusteisiin puetut, mutta housuttomat Jackass-jäsenet riisuvat loputkin vaatteet ja hyppäävät ilmapallomereen ”painimaan”.
– Meistä oli hauskaa tuputtaa MTV:tä katsoneelle heterosukupolvelle stringejämme ja homoeroottista huumoriamme. Monella tapaa homohuumorimme on ollut humanitaarinen isku homofobiaa vastaan, Steve-O sanoi Vanity Fairin haastattelussa vuonna 2010.
Faneja on myös transyhteisöissä. Vapaa kirjoittaja Natalie Marlin rinnastaa esseessään Jackass-temput niihin toimenpiteisiin, joita monet transihmiset käyvät läpi saadakseen haluamansa kehot.
– Katsoessa tajuamme, että [Jackassin tapaan] me kanavoimme kipua, jotta voimme toteuttaa itseämme paremmin.
Niko Stratis taas kirjoittaa, kuinka tärkeää hänelle on ollut transnaisena nähdä se välinpitämättömyys, jolla Jackass-tyypit suhtautuivat sukuelimiinsä.
Miehille on pitkään opetettu, että siitin on miehen mitta ja rohkeus vaatii ”palleja”. Jackassissa pallit runnotaan keilapallolla ja penis venytetään tiiliskivellä katkeamispisteeseen.
Sukuelin tai sen kunto ei määritä yhdenkään jäsenen sukupuolta tai maskuliinisuutta.
Kipu tuo turvaa
En voi sanoin kuvailla, miten ihanalta Jackass Foreverin katsominen elokuvateatterissa tuntui kevättalvella 2022. Koronapandemia oli kurittanut maailmaa parin vuoden ajan, ja Venäjä oli juuri hyökännyt Ukrainaan.
96 minuutin ajaksi tuo kaikki unohtui. On vaikeaa keskittyä omiin murheisiin, kun valkokankaalla roikkuu Steve-O:n kikkeli, jossa kiipeilee satoja äkäisiä ampiaisia.
Samanlaista pakoa Jackass tuntuu tarjoavan myös tekijöilleen.
Johnny Knoxvillelle piti järjestää Jackass: Number Twon (2006) aikaan interventio, kun hän ei malttanut lopettaa kuvaamista. Vapaapäivinään hän lähti kuvaajan kanssa kadulle ja juoksenteli lyhtypylväitä päin.
Duudsonit-elokuva: Kotiinpaluussa miehet palaavat maatilalle kekkuloimaan, kun arki tuntuu harmaalta.
Jackass ja Duudsonit kuvaavat miehiä, jotka ovat löytäneet ympärilleen yhteisön. Ne vetoavat minuun katsojana, koska sellaista olen kaivannut omaankin elämääni. Porukkaa, jossa saisin olla, no, poika. Pitää hauskaa ja kokeilla rajojani. Olla lähekkäin miesten kanssa ja tuntea olevani turvassa.
Porukan löytäminen on arvokasta, eikä lainkaan itsestäänselvää. Ei ihme, että siitä irrottaminen on temppuryhmille niin vaikeaa.
Chris Pontius sanoo Jackass 2.5:ssä (2007), että kuvauksissa on hauskempaa kuin tosielämässä. Uusissa haastatteluissa Knoxville on kyynelehtinyt kertoessaan, että kesällä ilmestyvä viides elokuva jää ryhmän viimeiseksi.
Arjessa monet ryhmän jäsenistä ovat kamppailleet esimerkiksi addiktion kanssa. Knoxville ja Steve-O ovat olleet vuosia raittiina, Jackass Foreverin kuvauksissa Sean ”Poopies” McInerney meinasi kuolla fentanyylin yliannostukseen. Hänkin on nyt kuivilla.
Alkoholismista kärsinyt Ryan Dunn ajoi humalassa itsensä hengiltä vuonna 2011. Bam Margera sai potkut ryhmästä Jackass Foreverin aikaan, koska hän ei kyennyt sitoutumaan tuotannon edellyttämään vieroitushoitoon.
Aivotärähdykset ja ampiaisenpistot ovat tällaisen rinnalla pientä.
Kipu ei ole Jackassissa päämäärä, vaan välivaihe. Lopulta kyse on sen vastakohdasta: turvasta ja hoivasta. Jokainen elokuva päättyy riemukkaaseen kimaraan, jossa muistellaan menneitä vastoinkäymisiä.
Perimmäinen viesti on, että meille kävi lopulta hyvin.
Tekstin editointi: Hannes Nissinen
Pääkuva: Antti Ollikainen