Reilu neljä vuotta sitten lihamaakunta Etelä-Pohjanmaan ytimeen Seinäjoelle tuotiin Siat-näyttely.
Siinä taiteilijaryhmä Gustafsson & Haapoja eli kirjailija Laura Gustafsson ja kuvataiteilija Terike Haapoja ottivat kantaa lihan, erityisesti sianlihan, tuotantoon.
Näyttely ei aluksi herättänyt kovinkaan kiivasta keskustelua. Meteli alkoi oikeastaan vasta silloin, kun Kurikan kaupunki perui yläkouluikäisten Taidetestaajat-vierailun näyttelyyn. Päätöstä perusteltiin teosten yhteiskunnallisella kantaaottavuudella ja tietyn vakaumuksen pakkosyöttämisellä.
Seinäjoen taidehallin kuraattorina toimi tuolloin Sanna Karimäki-Nuutinen. Hän osasi odottaa näyttelystä viriävää keskustelua, mutta silti se yllätti.
– Keskustelua toivottiin, mutta se mistä ja miten se ryöpsähti, oli kyllä yllätys. Mietin, että mitä aikaa, missä maassa ja kulttuurissa me oikein elämme, Karimäki-Nuutinen muistelee muutaman vuoden takaisia ajatuksiaan.
Sanna Karimäki-Nuutinen on tehnyt 14. helmikuuta tarkastettavan kulttuuripolitiikan väitöskirjan Jyväskylän yliopistoon.
Siinä hän pohtii taidelaitosten toimijuutta tunteita herättävien teemojen käsittelyssä. Tutkimuksessa hän hyödyntää omaa kokemustaan Siat-näyttelyn kohun parissa.
– Olin siinä kohtaa työskennellyt jo yli kymmenen vuotta Seinäjoen taidehallilla. Monenlaisia näyttelyitä ja teemoja olimme taiteen keinoin lähestyneet. Tämä oli kuitenkin jännitteinen ja poikkeuksellinen tapaus.
Ilonpilaajan rooli sopii taidelaitoksille
Väitöstutkimuksen mukaan taidelaitokset voivat toimia tärkeinä areenoina keskustelulle vaikeista aiheista.
Museot ja taidehallit eivät ole pelkästään taiteen esittämistä varten. Sanna Karimäki-Nuutisen mukaan niiden potentiaali on niiden kyvyssä toimia ilonpilaajina.
Ne voivat nostaa esiin epämukavia aiheita ja antaa tilaa ristiriidoille.
– Taidelaitoksissa ja muissakin instituutioissa voitaisiin opetella sitä taitoa, että hankalat tunteet ja kiihkeä keskustelu eivät ole vaarallisia. Sille voidaan luoda tiloja, jossa ristiriitoja ei siloitella pois, vaan pysähdytään niiden äärelle. Voidaan pohtia ja keskustella, miten tästä eteenpäin, Sanna Karimäki-Nuutinen sanoo.
Tutkimuksen keskeinen tulos on, että taidehallin yhteiskunnallinen toimijuus rakentuu kyvystä kestää tunteita ja ristiriitoja sen sijaan, että niitä lievennettäisiin tai ohitettaisiin. Instituution pitää uskaltaa pilata tunnelma.
– Ilonpilaajan tehtävä ei ole provosoida provosoinnin vuoksi, vaan auttaa suuntaamaan huomio pois yksittäisistä vastakkainasetteluista kohti monimutkaisten ongelmien rakenteellista luonnetta.
Aiheita nykymaailmassa riittää
Kestävyysmurros tarkoittaa monialaista ja monella elämän osa-alueella tapahtuvaa muutosta, joka vie kohti ekologisesti kestävää yhteiskuntaa.
Karimäki-Nuutisen väitöskirjassa kestävyysmurroksen ytimessä on eläintuotanto. Hän ymmärtää, että eläinten asema, ilmastovaikutukset, tuottajien toimeentulo ja kulutustottumukset kietoutuvat nykyisen elämäntapamme ytimeen ja siksi aihe herättää poikkeuksellisen voimakkaita tunteita.
Silti hän näkisi siitä mielellään lisää taidetta.
– Eläintuotanto on harvinainen taiteen aihe. Ihmisen ja eläimen suhdetta on taiteessa kuvattu, mutta tuotantoa voisi käsitellä monipuolisemmin.
Nykymaailmassa olisi monia muitakin ilonpilaamiseen sopivia teemoja taiteelle ja taidelaitoksille.
– Autoritääriset ja jopa fasismiin viittaavat hallinnan otteet lisääntyvät ja samalla uhkaavat taiteen vapautta. Taideinstituutioilla on oleellinen rooli toimia tällaisia kehityskulkuja vastaan, Sanna Karimäki-Nuutinen toteaa.