Helsinkiläisessä Viinikahvila Feeniksissä on keskittynyt, jopa hieman harras tunnelma. Vanhaan musiikkiin erikoistuneen Ensemble Nylandian viisi muusikkoa soittavat oudonnimisillä instrumenteilla soljuvaa musiikkia, jossa on sekä tutunkuuloisia että vieraita elementtejä.
Renessanssin maailma ja yli viisisataa vuotta sitten sävelletty musiikki herääväät kiehtovalla tavalla eloon suomalaisessa esitystilassa.
– Mielestäni renessanssiajan musiikki ei missään nimessä ole vaikeaa, vaan sitä on helppo lähestyä. 1400-luvulla alkoi syntyä ja hahmottua harmoniamaailma, joka kuuluu nykymusiikissakin, vanhoihin puhallinsoittimiin erikoistunut muusikko Petri Arvo toteaa.
Tästä on helppo koukata musiikkiin, joka jyllää tällä hetkellä hittilistoilla.
– Renessanssin aikana syntyi kaikki se, mikä meille on nykyisin tuttua: leirinuotioiden kitaraharmoniat, kansanlaulut, tuutulaulaut ja popmusiikki, Ensemble Nylandiassa vaikuttava cembalisti ja kapellimestari Matias Häkkinen jatkaa.
Vanha musiikki kiinnostaa yhä enemmän
Matias Häkkinen väitteli joulukuussa tohtoriksi viritysjärjestelmien vallankumouksesta, mikä liittyy myös renessanssiajan soittimiin.
Renessanssimusiikin suosio ja kiinnostus tyylilajia kohtaan on ollut Suomessa viime aikoina selvässä nousussa. Siitä kertoo esimerkiksi se, että vanhaa musiikkia harrastavia nuoria on useissa pääkaupunkiseudun musiikkiopistoissa. Lisäksi moni klubi tarjoaa renesanssimusiikki-keikkoja.
Tänä viikonloppuna Helsingissä järjestetään renessanssimusiikkiin laaja-alaisesti keskittyvä Aurore-festivaali, jossa viime vuonna oli myös loppuunmyyty konsertti.
Matias Häkkisen mukaan tämä kaikki kielii vanhan musiikin harrastamisen ja soittamisen yleisestä kasvamisesta.
– Tämä periodiliike, jota aiemmin kutsuttiin autenttisuusliikkeeksikin, on lähtöisin barokista, jota on Suomessa soitettu vanhaan tyyliin jo neljän vuosikymmenen ajan. On luontevaa, että tällainen ajattelu laajenee myös renessanssin ja keskiajan puolelle.
Vanha musiikki voi kiinnostaa muustakin syystä: se saatetaan kokea vastapainoksi kaikenkattavalle digihönkimiselle ja hektiselle elämäntavalle.
– Tuo on ehkä vähän hankalakin kysymys, koska en itse koe tällaista vastakkainasettelua. Ehkä tässä on kyse pikemminkin siitä, että tämä puoli vanhasta musiikista ei ole vielä ollut kovin paljon esillä, Petri Arvo pohtii.
Matias Häkkisen mielestä asiasta löytyy totuuden siementä.
– Joku sellainen, jolle tällainen musiikki ei ole yhtä tuttua kuin meille, voi varmaankin nauttia tästä vastapainona arjen kiireelle ja digitaaliselle hälylle.
Kuinka autenttisesti renessanssimusiikkia voi esittää?
Ensemble Nylandian soitinarsenaaliin kuuluvat muun muassa fagotin edeltäjä dulcian sekä jousisoitin gamba. Molemmat ovat lähtöisin renessanssiajalta, mutta kuinka autenttista musiikkia näillä soittimilla sitten voidaan esittää? Kuulostaako nuotintaminen täsmälleen samanlaiselta kuin joskus 1500-luvun alkupuolella?
Vanhan musiikin piireissä aiheesta debatoidaan jatkuvasti, minkäänlaisia taltiointeja noilta ajoilta kun ei luonnollisestikaan ole käytettävissä. Petri Arvo nostaa todistusaineistoksi muun muassa aikalaiskirjoitukset, anekdootit ja kuvaukset, joiden avulla voidaan päätellä, millaiselta musiikki on kuulostanut.
– Meillä on olemassa kuvaus italialaissäveltäjä Luca Marenzion johtamasta konsertista 1500-luvun Venetsiassa. Eräs paikallinen kardinaali oli hehkuttanut, kuinka ihanasti ja suloisesti soittajat sotkeutuvat ja sulautuvat laulajien mukana. Tämä on dokumentointia siitä, että soittajia on käytetty laulajien kanssa esiintymistilanteissa.
Autenttisuutta voidaan etsiä myös takaisinmallintamalla soittimia. Renessanssi tunnetaan aikakautena, jolloin soitinkulttuuri kehittyi voimakkaasti, aiemmin taas oli luotettu lähinnä ihmisääneen.
– Soolosoittimien historia lähti liikkeelle noin vuodesta 1550. Tuolloin syntyi melodioiden koristelukulttuuri myös soittimille, Petri Arvo jatkaa.
Arkiajan ulkopuolella olevaa virtaavuutta
Renessanssiajan merkittävämpien säveltäjien, kuten Orlando di Lasson ja Giovanni Pierluigi da Palestrinan pääteokset ovat messuja ja muuta kirkkomusiikkia. Matias Häkkinen painottaa, että renessanssiaikana yksilön ja uskonnon suhde yhteisössä on ollut hyvin erilainen kuin nykyisin.
– Ihan samalla tavalla kuten Händelin Messias-oratorion tai Bachin passioiden kohdalla, yksilö saa nykyisin ottaa renessanssimusiikkiin mukaan uskonnon tai ei. Kontekstin voi päättää itse samaan tapaan, kuten että onko Sibeliuksen Finlandia patrioottista musiikkia vai onko se pelkkä hyvä biisi.
Sitä ei käy kiistäminen, että komeimmalta renessanssimusiikki kuulostaa kirkossa tai katedraalista koettuna. Tämän takia Aurore-festivaalin konsertitkin järjestetään Paavalinkirkossa, joka on sisätiloiltaan sekä korkea että kapea. Tiedämme myös, että tätä musiikkia on esitetty kirkoissa aivan alusta saakka
– Kirkkojen akustiikka on sitova voima ja se antaa viimeisen silauksen moniäänisen laulutyylin kudelmarakenteelle. Toisaalta tiedetään, että viihteellisempää renessanssimusiikkia on soitettu kuninkaallisten hoveissa ja muissa vastaavissa tiloissa, Petri Arvo kertoo.
Renessanssimusiikkiin liitetään usein luonnehdintana virtaavuus. Kulkeeko ajan loppumaton virta siis Matias Häkkisen lävitse, kun hän kuuntelee tai esittää Palestrinan musiikkia?
– Kyllä se kulkee. Me esitämme myös nopeaa musiikkia, jota voisi jopa kutsua rynkytykseksi, mutta suuri osa renessanssimusiikista on nimenomaan arkiajan ulkopuolella olevaa virtaavuutta. Näin me uskallamme sanoa.