Eeva-lehti on järjestelmällisesti kerännyt tietoa tänä vuonna Suomessa surmatuista naisista. Tuoreen eurooppalaisen tilaston mukaan Suomi olisi myös EU:n väkivaltaisin maa naisille, joskin eri maiden lukujen vertailukelpoisuutta on myös kritisoitu.
Väkivalta ja siihen kuoleminen ovat ilmiön ääripää. Jo pitkään on puhuttu naisvihan pyramidista. Sen pohjalla on kaikenlainen arkipäivän seksistinen läpänheitto, halveksunta ja syrjintä. Pohja pitää pystyssä rakennetta, joka sitten äärimmillään tukee naisiin kohdistuvaa vakavaa väkivaltaa.
Jostain syystä juuri naisiin kohdistuvaa väkivaltaa vähätellään.
2010-luvulla on surmattu noin 15 naista parisuhteessa vuosittain. Voisi kuvitella, että se olisi herättänyt laajempaa yhteiskunnallista keskustelua jo aiemmin. Turvakodit ovat jatkuvasti täynnä, ja vaikka turvakodit ovat toki kaikille sukupuolille tarkoitettuja, valtaosa aikuisista asiakkaista on naisia.
Jostain syystä juuri naisiin kohdistuvaa väkivaltaa mitätöidään ja vähätellään jatkuvasti. Tuore esimerkki löytyy uutisen ja sen somejakojen kommenttikentistä, kun kävi ilmi, että Vihreiden puheenjohtaja Sofia Virran entinen puoliso on tuomittu kumppaninsa pahoinpitelystä. Kommenteissa tapahtuneesta syyteltiin uhria, ja toivottiin hänelle väkivaltaa, jopa kuolemaa.
Kun Helsingin Sanomat soitti muuttamalle pahimpia kommentteja kirjoittaneelle miehelle, osa heistä oli yhä sitä mieltä, että Virta on kohtelunsa ansainnut. Sosiaalisen median keskusteluissa onkin hyvin yleistä, että naisiin kohdistuvan väkivallan tekijä saa osakseen ymmärrystä ja sympatiaa, kun taas uhrin katsotaan joko ansainneen teot tai haluavan jotenkin hyötyä niiden julkituomisesta.
En tiedä ainuttakaan uhria, joka olisi saanut jotain hyötyä asian julkisesta käsittelystä. Päinvastoin, kuten Virran tapaus osoittaa, vihaa sataa niskaan, väkivalta jatkuu henkisessä muodossa.
Uhrin katsotaan jotenkin ansainneen teot.
Minusta on huomionarvoista, että systemaattista seurantajuttujen sarjaa naissurmista tekee ”naistenlehti”. Miksei jokin yleisuutisväline?
Jostain syystä naisiin kohdistuva väkivalta tuntuu jäävän ensisijaisesti juuri naisten huoleksi. Olen pitkään seurannut, kuinka myös sosiaalisen median päivitykset ja reagoinnit siihen, miten väkivaltaan voisi puuttua, jäävät nekin lähinnä naisten kontolle.
Lokakuun alussa Suomessa vietettiin pitkäaikaisen kansanedustajan ja ensimmäisen naisministerin Miina Sillanpään ja kansalaisvaikuttamisen päivää. Sillanpää on muun muassa yksinhuoltajaäitien tueksi perustettujen ensikotien alulle paneva voima. Häntä ovat seuranneet lukemattomat naiset, jotka ovat perustaneet yhdistyksiä, toimineet niissä vapaaehtoisina ja työntekijöinä. Näin on tarjottu apua väkivaltaa kokeneille naisille, ja yritetty vaikuttaa yhteiskunnallisesti ongelman kitkemiseksi.
Monessa muussa asiassa osaamme ymmärtää, että muutokseen tarvitaan kaikkien ponnistus.
Kun ystäväni peräänkuulutti somessa, että miesten olisi hyvä ottaa kantaan naisiin kohdistuvaan väkivaltaan, moni mies hämmästeli kommenteissaan, miksi juuri heidän pitäisi kantaa vastuuta aiheesta.
Ei tarvitsekaan, jos ajattelee, että väkivaltailmiö ei ole yhteiskunnallinen ongelma. Mutta eikö se ole vähän kuin ajattelisi, että koulukiusaaminenkin on vain koululaisten ongelma? Monessa muussa asiassa osaamme ymmärtää, että muutokseen tarvitaan yhteiskunnassa laaja joukko ihmisiä, ja ongelmien ratkaisu on yhteinen ponnistus.
Jostain syystä naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ei haluta nähdä ongelmana, joka vaatii meiltä kaikilta toimia.
Tutkimukset osoittavat, että verkkoväkivalta estää naisten poliittista osallistumista. Toisaalta tutkimukset osoittavat myös, että mitä monimuotoisempi joukko osallistuu päätöksentekoon, sitä parempia tuloksia saadaan. Eli, jos halutaan parasta mahdollista yhteiskunnallista päätöksentekoa, naisten osallistumisen esteitä pitäisi pyrkiä karsimaan.
Ajatteleeko siis osa miehistä ja naisistakin yhä – ehkä näinä aikoina jopa taas uudelleen – että olisi parempi, jos naiset pysyvät kotona ja ovat hiljaa? Että nainen ei ansaitse parempaa?
Saara Särmä
Kirjoittaja on feministi, joka uskoo miesten kykyyn olla käyttämättä väkivaltaa ja toimia tasa-arvoisemman yhteiskunnan hyväksi. Särmä on myös Tampereen ensi- ja turvakotiyhdistyksen hallituksen jäsen, mutta kolumnin näkemykset ovat hänen omiaan.