Ohutrunkoiset männyt johtavat ensin harhaan. Alue muistuttaa tavallista, joskin kitukasvuista kangasmetsää.
Pian selviää, että kyseessä onkin suo.
Jalat uppoavat syvälle mättääseen joka askeleella. Ympäristösuunnittelija Heikki Ala-aho kaivaa lapiolla maasta todisteen: kasan märkää turvetta. Kuoppa on lapion jäljiltä lähes puoli metriä syvä.
Suokasvit – suokukka, juolukka ja rahkasammal – paljastavat lisäksi tyypin. Tämä suo on kangasräme.
Se on näillä lakeuksilla luokiteltu uhanalaiseksi.
Olemme Toholammilla Pohjanmaalla, yksityisellä metsätilalla. Ala-aholla on pitkä kokemus metsäalan asiantuntijana, ja hän on itsekin metsänomistaja.
Hän on käynyt tarkalla seulalla läpi avoimia paikkatietoja löytääkseen juuri tällaiset suot.
Muutama upottava askel ja siinä se on: ensimmäinen oja.
– Suo on ollut luonnontilainen vielä viisi vuotta sitten, Ala-aho sanoo.
Oja on kaivettu vuosina 2020-21, melko hiljattain siis. Ajankohta yllättää, sillä tällaisia ojia ei pitänyt kaivaa Suomen soille enää lainkaan.
Ojien kaivamisen luonnontilaisille soille kieltää muun muassa metsäsertifikaatti Pefc, jolla metsäala itse perustelee toimintansa kestävyyttä.
Sertifikaattiin on sitoutunut valtaosa metsänomistajista – niin myös tämän metsän omistajat.
Myös EU:n ympäristösääntely rajoittaa ojittamista. Uusiutuvan energian direktiivin RED:n mukaan vuoden 2008 jälkeen ojitetuista suometsistä kaadettua puuta ei saisi myydä tai ostaa energiakäyttöön.
Myös valtio on lopettanut tuen ojien kaivamiseen. Uusia ojia ei ole tuettu rahallisesti 1990-luvun jälkeen. Toissa vuonna myös vanhojen ojien kunnostamiseen tarkoitettu tuki loppui.
Ala-aho on löytänyt suon tuoreine ojineen osana laajempaa tiedonkeruutaan. Ojia on noin 35 hehtaarin alueella paljon, yhteensä jopa kymmenen kilometriä.
Paikallinen metsätalousyrittäjä Satu Wirkkala seuraa Ala-ahoa metsässä.
Oja on Wirkkalan edustaman metsäpalveluyrityksen kaivama.
Ojittamisen piti jo loppua – toisin kävi
Suo-ojien haitallisuuteen havahduttiin Suomessa nelisenkymmentä vuotta sitten. Tunnetuin haitoista näkyy monen mökkirannassa: ruskea, humuspitoinen järvivesi.
Ojittaminen lisää myös ilmastopäästöjä, sillä kun turve kuivuu, maaperästä haihtuu hiilidioksidia. Joitain suoluontotyyppejä on lisäksi ojitusten seurauksena tuhoutunut Suomesta kokonaan.
Ojaa kaivettiin eniten 1960–70-luvuilla. Tavoite oli saada metsät parempaan kasvuun, ja osin se toteutuikin.
Osa soista on kuitenkin ojitettu turhaan. Niin on Ala-ahon arvion mukaan täälläkin.
Puunrungot ovat jo satavuotiaita mutta niin ohuita, että ympäri yltää kiertämään kahdella kämmenellä. Ojat tuskin saavat näin varttunutta puustoa järeytymään.
– Ojista ei ole mitään hyötyä metsänomistajalle, puunostajalle tai muillekaan. Vain luontoarvot menetettiin, itsekin neuvojana metsänhoitoyhdistyksessä aiemmin työskennellyt Ala-aho sanoo.
Ojittamisen on monessa yhteydessä todettu lakanneen ja rajoitusten purreen. Tuorein arvio löytyy työ- ja elinkeinoministeriön RED-direktiivin seurauksia pohtivasta raportista. Sen mukaan uudisojitus olisi loppunut vuosituhannen vaihteessa.
– Vaatimukset metsätalouden ekologisesta kestävyydestä, metsälain ja metsänhoitosuositusten muutokset sekä metsäsertifioinnin kriteerit johtivat uudisojituksen loppumiseen vuosituhannen vaihteessa, raportissa kirjoitetaan.
Sekä Ala-ahon että myös tutkijoiden aiemmat havainnot osoittavat, ettei näin ole kuitenkaan käynyt.
Ensimmäisiä lukuja soille kaivetuista uusista ojista saatiin valtakunnan metsien inventoinnissa kolme vuotta sitten. Inventoinnin mukaan Suomessa ojitettiin vielä 2010-luvulla yhteensä noin 20 000 hehtaaria sellaisia suoaloja, joissa ei ennen ollut ojia.
Tuore inventointi toissa vuodelta näytti jo paremmalta: uusia suo-ojia oli ilmestynyt vain 6 500 hehtaarin alalle edeltävän kymmenen vuoden aikana.
Pinta-alat eivät ole suuria. Mutta jokainen oja on liikaa, sanoo Ala-aho.
Se, missä suo-ojat tarkemmin sijaitsevat, ei selviä valtakunnan metsien inventoinnista. Siksi paikkatietoihin erikoistunut Ala-aho ryhtyi töihin.
Hän on ehtinyt käydä koko maan suoalueista läpi kymmenesosan. Kartalle on kertynyt 1 200 kappaletta vuoden 2008 jälkeen ojitettua suota, reilun 3 000 hehtaarin pinta-ala.
Ala-ahon raja on vuodessa 2008, sillä sen jälkeen ojitetulta suolta kaadettu puu ei olisi RED-direktiivin mukaan kestävää.
Vain osa ojituksista tulee viranomaisen tietoon
Sertifikaatista ja EU-sääntelystä huolimatta soiden ojittamista ei kiellä mikään laki. Lupaakaan ei tarvitse hakea, ellei kyse ole vähäistä suuremmista ojituksista.
Niistä pitäisi tehdä ilmoitus Ely-keskukselle. Aluehallintoviraston puoleen taas käännytään, jos vaikutus vesistöön on ilmeinen.
Toholampilaisen suon kaivaminen on läpäissyt viranomaisen valvovan silmän. Satu Wirkkalan yritys on ilmoittanut ojista Elylle, joka on hyväksynyt hankkeen.
Ylen näkemä ilmoitus kuitenkin herättää kysymyksiä. Yritys on ilmoittanut kaivavansa suolle niin sanottua täydennysojaa sekä perkaavansa vanhaa ojaa.
Täydennys tarkoittaa ojaa, jota tehdään esimerkiksi jo aiemmin kaivettujen ojien väleihin. Perkaaminen taas on olemassa olevan, vanhan ojan kunnostamista.
Ojat ovat kuitenkin paikkatietojen mukaan pääosin suolla kohdassa, jossa ei ole ollut lainkaan ojia aiemmin.
Ala-aho tulkitsee ne käytännössä uusiksi, Pefcin ja RED-direktiivin vastaisiksi ojiksi.
Uusia ojia ei kuitenkaan mainita ilmoituksessa. Miksi?
– Kyllä sen kaikki näkevät, jos siellä metsässä olisi joku vinksallaan. Jos se ojitus nähty huonoksi, olisi tullut huomautus, Satu Wirkkala pohtii hetkeä ennen, kuin astuu metsään Ala-ahon kannoilla.
Metsäneuvoja nostaa käden ylös virheen merkiksi
Metsässä käy ilmi, että suo ja sen uhanalaisuus selviävät Wirkkalalle vasta kuvaushetkellä.
– Emme me ole tällaista luontotyyppiä tunnistaneet, Wirkkala sanoo.
Hän kertoo kyllä tarkastaneensa paikan verkon avoimista metsävaratiedoista, mutta siellä alue on merkitty pääosin kangasmetsäksi.
Ojat eivät tarkasti ottaen ole Satu Wirkkalan itsensä suunnittelemia. Wirkkala kuitenkin muistaa kollegan tekemän työn hyvin.
Seuraa suoraselkäinen lausunto.
– Kyllä minä näen, että ei tähän olisi tarvinnut ojaa laittaa. Ei tässä saada sitä tulosta, mitä halutaan.
Wirkkala kertoo myöhemmin, että ojat on kaivettu suon läpi sen vuoksi, että kangasmetsä, jota myös on alueella, on saatu ojitettua.
Hän kiistää, että ojitusten syy olisi ollut taitamattomuus.
Wirkkala huomauttaa, että metsää hoidetaan Pohjanmaalla ylipäänsä soiden keskellä. Suota on eniten koko maassa – Pohjois-Pohjanmaan länsiosissa niiden osuus maapinta-alasta on melkein puolet.
Niitä myös siirretään suojeluun. Wirkkala sanoo itsekin esittäneensä kohteita soidensuojeluohjelma Helmiin yhdessä Elyn kanssa.
Hän kertoo, että toive ojista tuli suoraan asiakkaalta eli metsänomistajalta.
Metsänomistaja vastaa
Omistaja vastaa Ylen haastattelupyyntöön sähköpostitse.
Metsän omistaa on uskonnollinen yhteisö, Toholammin ja Lestijärven rauhanyhdistys. Ylen tietojen mukaan yhdistys on saanut metsän testamenttilahjoituksena.
Rauhanyhdistyksen johtokunnan jäsen Mika Haaponiemi vahvistaa, että ojitus on ollut heidän toiveensa.
Hänkin sanoo, ettei yhdistys ole tunnistanut Ylen mainitsemia ”luontokohteita” metsästään. Haaponiemi ei ota kantaa, tiesikö yhdistys, että täydennysojina ilmoitetut ojat ovat oikeastaan alueella, jossa ei ole aiemmin ollut ojia.
Hän sanoo keskustelevansa kysymyksistä suoraan viranomaisen kanssa siinä tapauksessa, että tämä lähestyy yhdistystä.
Ely-keskuksesta kerrotaan, että viranomaisilla ei yleensä ole mahdollisuutta käydä tarkastamassa, onko kohde ojitettu, kuten ilmoituksessa on kerrottu. Syy on resurssipula.
Suo voitaisiin vielä pelastaa
Toholampilaisella suolla on jo käynnissä hidas kuivuminen. Ojat laskevat veden pintaa, märkä turvekerros ohenee ja suokasvit alkavat hävitä. Metsä muuttuu kuivaksi turvemetsäksi.
Sellaisista ei Suomessa ole pulaa, Heikki Ala-aho sanoo. Luonnontilaiset suot sen sijaan ovat harvassa.
Häntä tapaus turhauttaa silmin nähden. On nimittäin toinenkin EU-asetus, jonka valossa ojien kaivaminen näyttää järjettömältä.
EU:n ennallistamisasetus kieltää luontoarvojen heikentämisen tietyissä luontotyypeissä. Kielto koskee muun muassa suometsiä.
Ennallistaminen tai luontoarvojen kompensoiminen muualla on monin verroin kalliimpaa kuin ojan kaivaminen.
Ala-ahon mielestä metsäpalveluyrittäjän – siis Satu Wirkkalan yrityksen – olisi pitänyt tunnistaa luontoarvot ja tuntea ojittamisen rajoitukset, joita on viime vuosina vain lisätty.
– Paljon näitä ojituksia suunnitellaan toimistossa. Joskus vain koneyrittäjä on se, joka käy maastossa. Ei hän välttämättä tunnista kasveja, varsinkaan koneen ohjaamosta, Ala-aho sanoo.
Ala-ahon mukaan kangasräme on suona ylipäänsä vaikea tunnistaa, sillä siellä kasvaa myös tavalliselle kangasmaalle tyypillistä kasvillisuutta.
Ala-aho sanoo Wirkkalalle, että suo voitaisiin vielä pelastaa ennallistamalla eli tukkimalla ojat.
Satu Wirkkala antaa vielä toisenkin suoraselkäisen lausunnon. Hän lupaa ottaa asian esiin metsänomistajan kanssa.
