Nashvillen kotiareenan lehdistökatsomossa toukokuun 10. päivänä keväällä 2018 tuntemukseni osuivat valitettavasti oikeaan. Nashville-legenda Pekka Rinteellä oli ollut vaikeita hetkiä aiemminkin kovissa paikossa ja nyt edessä oli pudotuspelien toisen kierroksen seiskapeli kotikaukalossa kovaa Winnipegiä vastaan.
Ottelun alla tuli vahva tunne, että joko Rinne pelaa nollapelin tai tulee vedetyksi maalilta heti alussa.
Kun peliä oli pelattu alle yksitoista minuuttia, Winnipeg johti ottelua 2–0 kahden sellaisen maalin seurauksena, jollaisia Pekka Rinne ei tavannut taakseen päästää. Nashville-valmentaja Peter Laviolettelle ei jäänyt vaihtoehtoja.
Kuvat pukukoppikäytävällä pää painuksissa murskaavan pettyneenä istuvasta Pekka Rinteestä ovat syöpyneet verkkokalvoille. Meni aidosti tunteisiin jopa lehdistöparvella.
Kukaan ei kuitenkaan ottelun jälkeen – ainakaan omien muistikuvieni mukaan – lynkannut Laviolettea. Vahva konsensus vallitsi siitä, miksi Rinne maalilta otettiin. Sama oli tapahtunut pariinkin otteeseen vuotta aiemmin muun muassa finaalivaiheessa.
Valmentaja lynkattiin
Kun Dallasin valmentaja Pete DeBoer päätti pari päivää takaperin ottaa ottelun kahdelle ensimmäiselle laukaukselle antautuneen Jake Oettingerin pois, jääkiekkomaailma sekosi. Valmentaja lynkattiin mediaa myöten monin paikoin, miten tämä saattoi tehdä näin ykkösmaalivahdilleen, joka oli kiistatta joukkueensa parhaimmistoa kahdella ensimmäisellä kierroksella.
Laineet löivät korkealla vielä lauantainakin, kun Dallas tapasi mediaa kauden päätöstilaisuudessa. Media halusi tietää, oliko valmentajan ja ykkösmaalivahdin suhde nyt rikki.
Koko selkkaus karkasi nähdäkseni täysin käsistä.
On tietenkin selvää, että maalivahti on joukkueen tärkein pelaaja ja siksi heitä kannattaa käsitellä julkisesti varoen. Tässä DeBoer teki virheen kauden päättäneen ottelun jälkeisessä lehdistötilaisuudessa. Oli oikein vaihtaa Oettinger pois maalilta, mutta maalivahdin kritisointi julkisesti ei koskaan missään olosuhteissa palvele ketään.
Itse vaihdon kritisointi sen sijaan on absurdia.
Maalivahti tarvitsee vaikeilla hetkillä luottamusta päävalmentajaltaan, mutta koskemattomia pyhiä lehmiä he eivät ole. Ei, vaikka status tai palkkakuitti olisivat eliittitasoa. Joko koppi tarttuu tai se ei tartu.
Kun DeBoer päätti vetää jenkkiveskarin maalilta, Dallas oli ottelusarjassa tappiolla 1–3 ja Oettinger oli hävinnyt vuoden takaiset konferenssifinaalit mukaan lukien Edmontonille seitsemästä ottelusta kuusi. Tulossa oli seitsemäs tappio kahdeksaan otteluun. Näiden otteluiden torjuntaprosentti huiteli 88:ssa ja päästettyjen maalien keskiarvo yli kolmessa.
Oettinger pelasi Colorado- ja Winnipeg-sarjoissa huhti-toukokuulla fantastisesti, mutta Edmontonia vastaan pelin taso romahti, eikä tämä ole mielipideasia, vaan fakta. Olisi ollut vain ja ainoastaan typerää jättää Oettinger maalille, kun vain seitsemän minuutin jälkeen taululla seisoivat tylyt lukemat 0–2. Jotakin oli pakko tehdä.
Maalivahti itse puhui lauantaina arvostettavan rehellisesti tilanteesta. Oettinger ei alkanut sääliä itseään, vaan totesi haluavansa oppia vaikeasta kokemuksesta. Kasvukivut maalivahdin mukaan kuuluvat urheiluun.
Sääli ei kuulu NHL:ään
Tietenkin kuuluvat. Ja yhtä lailla selvää on, että Dallasin kauden katkaisseen ottelun jälkeen tunteet ovat käyneet kuumana kaikilla tasoilla. Pelaajan täytyykin olla vihainen ja pettynyt.
Sääli ei kuitenkaan kuulu NHL-urheiluun.
DeBoer puhui lauantaina hyvin päätöksentekoprosessistaan. Luotsi sanoi, ettei voi ajatella pelaajien tunteita päätöksiä tehdessään. Ei tämä tehnyt niin ottaessaan pelaavasta kokoonpanosta pois Jevgeni Dadonovin – pelaajan, jonka tuntee pitkältä ajalta. Tai laittaessaan heikosti pelanneen kapteeni Jamie Bennin nelosketjuun pienille minuuteille. Eikä tämä säälinyt myöskään Oettingeria.
Tätä kutsutaan valmentamiseksi tai johtajuudeksi. Joku voisi kutsua sitä hyväksi valmentamiseksi. Kun homma lähtee sivuraiteelle, valmentajat tekevät muutoksia.
DeBoer myös täysin aiheellisesti kysyi, eikö maalivahteja saisi liikutella ja vaihdella. Tietenkin saa. Yhä useampi NHL-joukkue käyttää tätä nykyä kahta maalivahtia. Kun Edmontonissa Stuart Skinnerille ei alkukeväästä kiekko tarttunut, maalivahtia vaihdettiin.
Kaiken kruunuksi Oettinger itsekin totesi, että tämän olisi pitänyt kyetä tekemään katkaisupelin alkuun jokin torjunta.
Niin olisi.
Mistä kaikki melu? Halusta pahoittaa mieli toisten puolesta.
Kovaa leikkiä
Huippu-urheilu on raakaa. Kun NHL:ssä 32 joukkuetta yrittää voittaa mestaruuden, touhu on raakaa ja vain yksi onnistuu. Maalivahtipeli vasta kovaa jazzin soitantaa onkin. Paha mieli, pettymykset, kiukku ja vihakin kuuluvat osaksi kovaa leikkiä.
Valmentaja ei tarvitse mitään pudotuspeleissä niin kipeästi kuin maalivahtipeliä. Dallasilla oli muitakin ongelmia, mutta perälauta alkoi vuotaa taas vihon viimeisessä paikassa.
Oettinger muistutti lehdistötilaisuudessa siitäkin, miten maalivahti voi loistaa kahdessa ensimmäisessä ottelusarjassa ollakseen kolmannen jälkeen taas surkea. Oettinger ei ole surkea, vaan yksi sarjan parhaista nuorista maalivahdeista, mutta tätä tämä on alkavissa Stanley Cupin finaaleissakin.
Kukaan ei voi luvata maalivahtipelin osalta mitään. Sergei Bobrovski (Florida) ja Stuart Skinner (Edmonton) ovat osoittaneet kykynsä pelata mestaruustasolla, mutta koska käsillä on poikkeuksellisen herkkä taiteenlaji, kaikkea voi sattua. Kun käsi alkaa kovassa paikassa täristä, sivuluisu voi olla äkkiväärä ja dramaattinen.
