Olen kahden viime vuoden aikana saanut uusia ystäviä, tutustunut naapureihini ja tullut osaksi pyyteettömien palveluksien ketjua. Sisäänheittäjänä, minikokoisena wingmanina, on toiminut parivuotias lapseni.
Kehityskulku alkoi jo raskaudesta.
Kun kerroin somessa odottavani lasta, sain tutuilta ja puolitutuilta sydämellisiä onnitteluja sekä konkreettisia avuntarjouksia. Lapseni sai villasukat kaverini äidiltä, myssyn vanhalta työkaveriltani ja kutsun saapua heti syntymänsä jälkeen kärryttelemään lukuisten ihmisten kanssa.
Huomionosoitukset olivat hellyyttäviä ja vähän huvittaviakin. Miksi kaikki hössötys? Mikään aikaisemmin kokemani ei ollut saanut aikaan vastaavaa. Oliko vanhemmuus kultti, johon olin tietämättäni liittymässä?
Olihan se.
Huomionosoitukset olivat hellyyttäviä ja vähän huvittaviakin. Miksi kaikki hössötys?
Aikaa ja ajatusta vaativat hyväntahdoneleet avautuivat kaikessa loistossaan, kun lapseni syntyi. Nopeasti myös minä muutuin apua tarjoavaksi kanssavanhemmaksi, joka liikuttuu kyyneliin, kun joku etäinen tuttu ilmoittaa saavansa lapsen. Olen laittanut sitterin, kehdon, turvakaukalon ja pieneksi jääneet vaatteet eteenpäin tuoreille vanhemmille, sekä tehnyt rotinoiksi linssikeittoa ja tofucurrya.
Yritän näillä eleillä kai sanoa, että tiedän jotain siitä, mitä on edessä. Olet kokemassa jotain uskomatonta ja mullistavaa: ota siis vastaan tämä lasagne!
Siinä missä lapseni on riippuvainen minusta ja perheestään, myös minä tarvitsen entistä tiiviimmin muita ihmisiä. Nojaan isovanhempien lastenvahtiapuun, varhaiskasvattajien osaamiseen ja työkollegoiden joustoon, kun jotain yllättävää sattuu.
Lapsen kasvamiseen tarvitaan muita ihmisiä, kuten tuttu sanonta koko kylästä kasvattajana kuuluu. Se on helpottavaa. En tunne äitinä riittämättömyyttä, koska minun ei koskaan ollut tarkoituskaan riittää vain yksin.
Olet kokemassa jotain uskomatonta ja mullistavaa: ota siis vastaan tämä lasagne!
Kun lapsi saavutti hiekkalaatikkoiän, sain äkisti naapureita, joilla oli nimet, ammatit ja arkiset kuulumiset. Seuranpito liukumäen portaissa on johtanut hyvien keskusteluiden lisäksi muun muassa kyläilyihin, lahjaksi annettuun omenapiirakkaan ja ruisleipään, A-tikkaiden lainaukseen ja taloyhtiön yhteisten asioiden organisointiin. Aiemmin naapureiden kanssa ehkä tervehdittiin, mutta nyt pysähdytään juttelemaan. Moni haluaa jutella suoraan lapseni kanssa.
Samaistun somen huumorivideoon, jossa kaltaiseni milleniaali naureskelee, kuinka nuoret aikuiset ovat yksilökeskeisyyden jälkeen ryhtyneet haaveilemaan yhteisöllisestä asumisesta. Asiallehan on olemassa ihan tuttu sana: kylä.
Niinpä niin.
Olen aiemmin pitänyt irrallisuutta ja vapautta ylivoimaisina hyveinä.
Minulla ei ole lapsuudesta kumpuavaa kotiseuturakkautta, mutta sellainen on kuin huomaamatta rakentunut lapseni lapsuuden piiriin. En ollut aikaisemmin ajatellut, että haluaisin tuntea naapurini moikkaamista syvemmin, tai että minulle olisi tärkeää, että kävelymatkan päässä on lukuisia ystäviä.
Yrittäjänä, jonka työvälineeksi riittävät läppäri ja lukulasit, olen pitänyt irrallisuutta ja vapautta ylivoimaisina hyveinä.
Ehkä myös se, mitä maailmassa juuri nyt muuten tapahtuu, vaikuttaa alitajuisesti. Se, että minä ja perheeni saamme asua juuri tässä lähiössä, juuri tämän kukkulan rinteessä, tuntuu uudella tavalla merkitykselliseltä.
Vanhemmuuden kautta koettu yhteisöllisyys ulottuu myös tuntemattomiin ihmisiin, kun nökötän täpötäydessä aamubussissa muiden vanhempien kanssa. Tunnen jonkinlaista hellyttää itseäni ja muita kohtaan, kun teemme siirtymää päiväkodin kuraeteisestä aikuisten todellisuuteen.
Jos bussissa joku kypärämyssypää yrittää karata rattaista, vaihdamme tietäväisiä hymyjä ja nyökkäyksiä vanhempien kesken.
Välillämme kulkee telepaattinen viesti: täällä ollaan ja pärjäillään. Huolehditaan lapsista ja hieman myös toisistamme.
Ronja Salmi
Kirjoittaja on toimittaja, joka odottaa puistokesää kahvitermari ladattuna.