Kuluneena syksynä on puhuttu siitä, millaiseen jamaan kulttuurikenttä joutuu, kun hallitus leikkaa rahoituksesta.
Minäkin lykkäsin lusikkani spekulointisoppaan ja kuvittelin, millaista kulttuurielämämme on 20 vuoden päästä.
Tervetuloa siis vuoteen 2044 ja Kuolleen kulttuurin museoon, eli kulttuurivihamielisellä kansankielellä pas… ei kun puskamuseoon.
Rakennuksesta voin kertoa sen verran, että tämä umpeenkasvanut linna oli aikanaan Museoviraston ylläpitämä kohde. Paikka suljettiin 20 vuotta sitten säästöpaineiden vuoksi.
Nyt tänne on dokumentoitu suomalaisen kulttuurielämän tuho.
Avajaisnäyttelymme Vähättelyn voima alkaa kirjallisuussalongista.
Audiohuoneessa voimme kuulla, kuinka tekoäly lukee kirjoittamiaan tietokirjoja. Teosten faktoja ei kukaan ole ehtinyt tarkistaa.
Kirjailijoiden palkkakehitys puhutti vuonna 2024. Vitriinissä näettekin, kuinka suuri oli romaanikirjailijan kuukausipalkka kymmenen vuotta myöhemmin.
Viisikymppiä on varsin avokätinen korvaus siitä, että yritti pitää hengissä yhden maailman vähäpätöisimmistä kielistä.
Audiohuoneessa voimme kuulla, kuinka tekoäly lukee kirjoittamiaan tietokirjoja. Teosten faktoja ei kukaan ole ehtinyt tarkistaa.
Ja muistattekos tätä vekkulia kapistusta: kovakantista kirjaa? Tämä näyttäisikin olevan Google-kääntäjän suomentama ruotsalaisdekkari.
Jostain syystä kotimaisesta kirjallisuudesta tuli viimeisinä vuosinaan laadutonta. Onneksi sen julkaiseminen loppui. Eihän kukaan edes puhu suomea enää.
Kyllähän me olemme yhtä mieltä siitä, että ahneempaa ei ole kuin taiteilija.
Seuraavaksi vuorossa on musiikkisiipi.
Pop-musiikilla meni pitkään kivasti. Vielä vuonna 2023 eräs kotimainen yhtye kertoi tekevänsä paluun ja soittavansa keikan Olympiastadionilla.
No, tähän säkkiin onkin varastoitu kaikki se viha, joka heräsi, kun yhtye myöhemmin kertoi tekevänsä yhden keikan sijasta monta keikkaa.
Kansalaisen kuppi meni nurin. Jos oikein tarkasti kuuntelee, voi kuulla, kuinka petetty kuluttaja huutaa: ”Kapitalistisiat!”
Kyllähän me olemme yhtä mieltä siitä, että ahneempaa ei ole kuin taiteilija. Eihän muusikon kuulu rämpyttämisellä leipäänsä tienata.
Eikä muusikoiden pidä saada tukiakaan. Kaikki, mitä valtion rahoittamasta klassisesta musiikista jäi jäljelle, löytyy tuosta komerosta.
Enempää emme uhranneet tälle taiteenlajille näyttelystämme tilaa. Eihän kukaan sellaista eliitin harrastelua halua tukea.
Jatketaanpa teatteriosastolle.
Oikealla voitte nähdä Helsingin Kaupunginteatterin viimeisen esityksen pääsylipun. Kuten huomaatte, hinta on 200 euroa.
Kipurajoilla, mutta ainakaan valtio ei tätäkään sekoilua enää tukenut.
Epätoivoiseen suurmusikaaliin palkattiin kaikki Suomen laulu- ja tanssitaitoiset näyttelijät. Ruuhkaa näyttämöllä riitti. Onneksi tarvitsi vetää läpi vain yksi esitys somevaikuttajille.
Broadway-hitti Kinky Rouge Cabaret Boots ei saanut maksavaa yleisöä liikkeelle. Niin sulkeutui maamme viimeinen kaupunginteatteri.
Emmehän me tarvitse mitään, mikä kommentoisi omaa aikaamme.
Mihinkään kotimaiseen teattereilla ei ollut paukkuja pitkään aikaan. Käsikirjoittajat olivat monien muiden taiteilijoiden tavoin joko vaihtaneet alaa tai kuolleet nälkään.
Mutta mitä väliä? Kaikki hyvä suomalainen taidehan oli jo tehty. Uunot näki telkkarista joka kesä. Rapakon takaa sai uusia elokuvia ja sarjoja, jos niitä kaipasi.
Emmehän me tarvitse mitään, mikä kommentoisi omaa aikaamme.
Vuosi vuodelta vähättely kasvaa, taiteen arvo pienenee ja tekijät lakkaavat tekemästä.
Kas, olemme tulleet museomme kruununjalokiven luo. Tässähän ovat vuoden 2024 valtiovarainministerin Riikka Purran sakset! Ihan voi aistia, miten näillä on kajottu luksukseen.
Viereisessä vitriinissä esillä sen konserttisalin ovenkahva, josta koronavirus levisi koko Suomeen. Oma vikansa siis, että joutuivat olemaan puoli vuotta kiinni.
Viimeisessä salissa jokainen pääseekin kokeilemaan, miten virtsataan pienen kulttuurikansan kintuille. Luodaan vuosikymmenten aikana vähättelevä ilmapiiri. Sen varjolla maksetaan kehnosti palkkoja, leikataan tukia ja heikennetään mahdollisuuksia luoda.
Yleisölle on pakko tarjota aina samaa, että se varmasti ostaa. Ymmärrys taiteesta kapenee.
Vuosi vuodelta vähättely kasvaa, taiteen arvo pienenee ja tekijät lakkaavat tekemästä. Päälle vielä pari epäonnista sattumaa. Lopulta kulttuurielämä näivettyy kuin itsestään.
On aika kiittää kierroksesta. Tämä museo menee nyt kiinni, kun eihän tällaisessa kukaan käy.
Laura Hallamaa
Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jonka suosikkimuseo on turkulainen Aboa Vetus Ars Nova, eikä vähiten siksi, että siellä voi kirjaimellisesti mennä maan alle.