Mikä on taiteen merkitys?
Aika iso kysymys, mutta sitä näyttelijä Aksa Korttila on herännyt pohtimaan viideltä haastattelupäivän aamuna.
Ei ihme. Korttila työskentelee Kansallisteatterissa, ja sielläkin pelätään hallituksen tulevia leikkauksia. Taiteilijat joutuvat perustelemaan, miksi heidän työnsä on tärkeää.
Hän sanoo, että isossa teatterissa työskentelystä tulee ristiriitainen, syyllinenkin olo.
– Kun mulla on mahdollisuus, koen, että mun kannattaa yrittää tehdä mahdollisimman paljon kuukausipalkkani eteen. Että olen sen arvoinen, tarpeeksi hyvä työntekijä. Ja että nostan käden pystyyn, kun näen epäkohdan.
Aika armotonta puhetta kolmekymppiseltä naiselta, joka paloi vuosi sitten loppuun ja päätyi hätäleikkaukseen.
”Luontainen komedienne”
Korttila, 33, on aina vaatinut itseltään paljon, ja oman epätäydellisyyden kanssa on ollut vaikeaa elää. Teatterin lavalla tai kameran edessä epätäydellisyys on sallittua ja nautittavaakin, mutta se onkin rooli.
Hän kokee olevansa sosiaalisesti usein ”ihan saatanan kömpelö”. Kun häntä tultiin Kokkolan Kinojuhlilla kiittämään uudesta elokuvasta, Korttila törmäsi tuoliin ja heitti laturinsa lattialle. Espoo Cinéssä hän meinasi kaataa valokuvaseinän, kun katse oli hänessä eikä työssä.
Korttila tunnistaa kliseen siitä, että näyttelijä haluaa olla joku muu. Haasteita tulee, kun joutuukin olemaan esillä kaikkine vikoineen.
Korttilan persoona on haastattelutilanteessa kupliva. Hän nauraa paljon ja kaikelle.
Käsikirjoittaja Anna Brotkin kuvailee Korttilaa ”luontaiseksi komedienneksi”. Kun kerron tästä, näyttelijä nostaa polvet leukaansa ja mutisee jotain kiusaantuneen oloisena.
Sen Korttila tunnistaa, että ihmisten naurattaminen on luontevaa lavalla, kameran edessä ja arjessa. Hän tekee itsestään usein pellen, jotta muilla olisi hyvä olla. Nojaa omaan nolouteensa niin, että se on rehellisyyden sijaan jo performanssia.
– Ehkä siinä on se ongelma, että jos sitä tekee liikaa, siinä katoaa itseltään.
Itsensä kehuminen on vaikeaa
Korttila aloitti teatteriuransa viisivuotiaana Turun Nuoressa Teatterissa ja myöhemmin lapsiavustajana Turun Kaupunginteatterissa.
Hän pääsi Teatterikorkeakouluun toisella yrittämällä ja valmistui vuonna 2016 teatteritaiteen maisteriksi.
Hän on näytellyt Kansallisteatterin lavalla kehutusti Ronja Ryövärintytärtä ja Lokin nuorta Ninaa. Lokakuussa saa ensi-iltansa nelituntinen Angels in America, jossa Korttila tulkitsee Valium-koukussa hallusinoivan agorafoobikkovaimon Harperin roolin.
Hän on varastanut kohtauksia Ylen hittisarjassa Aikuiset ja tähdittää pian ensi-iltansa saavaa kokoillan elokuvaa Perhoset.
Silti Korttila pitää itseään helposti untuvikkona ja varoo viemästä tilaa. Oman osaamisen tunnustaminen on melkein mahdotonta. Kun yritän rutistaa Korttilasta vähän ammattiylpeyttä irti, vastaus menee jälleen kiemurteluksi.
– Koen, että se ei ole mun paikkani sanoa. Muut määrittelee, onko se kiinnostavaa tai hyvää. Voin olla ylpeä yhdessä tehdystä työstä ja muista työkavereista, Korttila selittää.
Jenni Toivoniemen ohjaama Perhoset saa ensi-iltansa parin viikon päästä. Kysyn suoraan, onko Korttila elokuvassa mielestään hyvä.
Korttila venkoilee tuolissa.
– Musta tuntuu, että jos sanon joo, niin kuulostan mulkulta.
Armottomuus tarttui kotoa
Korttila kasvoi turkulaiseen porvarikotiin. Äiti oli markkinointipäällikkö mainostoimistossa, isä juristi.
Koulussa Korttila oli kympin tyttö, joka itki ysiplussasta. Korkeakoulutus ei ollut vaihtoehto vaan oletus. Etunimensä hän sai isoisotädiltä, jonka kerrottiin olleen rohkea ja kouluttautunut ihminen. Korttila peri tämän maisterisormuksen lukiosta valmistuttuaan.
Koulun ohessa Korttila soitti viulua. Harrastus pysähtyi lukioiässä kuin seinään, virheitä oli niin vaikea sietää.
– Heti kun tajusin, että tää alkaa mennä päin helvettiä [toim. huom. eli ettei Korttila ollutkaan seuraava Paganini], niin viulu lensi roskiin.
Korttila oppi varhain, että hyvin suoriutumalla sai kiitosta ja arvostusta. Jokainen ”ihan hyvä” -kommentti tuntui kehotukselta tehdä ensi kerralla paremmin. Äiti kannusti teatteriin, isä ei alkuun ymmärtänyt Korttilan hillitöntä paloa epävarmalle alalle.
– Kasvoin keskiluokkaisessa maailmassa, missä on omat onnensa ja haasteensa. Sieltä omaksuin suorittavuuden ja miellyttäjän roolin. Se on kovaa valuuttaa tossa skenessä, erityisesti tytölle.
Lähisukulainen tapasi sanoa, että omakehu haisee. Ehkä vitsillä, mutta se jäi mieleen.
– Sitä pelkää eniten, että ylpistyy tai olisi ylimielinen.
Ylisuorittaminen on millenniaalien vitsaus. Syy ei ole niinkään yksilöissä kuin järjestelmässä, joka palvoo menestyjiä ja kannustaa tekemään enemmän, paremmin.
Ilmiö on myös sukupuolittunut, Korttila uskoo. Hän näkee ympärillään paljon ylisuorittavia naisia, joille kukaan ei tee interventiota, koska suorittaminen hyödyttää muita.
– Kaikenikäiset naiset tekee ja järjestää ja ottaa vastuun, kun kukaan muu ei sitä ota.
Näin käy myös ihmissuhteissa. Joidenkin tutkimusten mukaan naiset päätyvät heterosuhteissa tekemään enemmän metatyötä ja tunnetyötä. Korttila kokee helposti tarvetta olla toiselle täydellinen ja kannatella tilannetta.
– Mietin, että miksi mun on aina niin hankalaa olla parisuhteessa. Se liittyy paljon siihen, että inhoan, jos joku näkee mut kotona. Mulla tulee heti siihen tietoisuus, se on uuvuttavaa.
Ollapa vastuuton!
Ei ihme, että Korttila samastui Perhosten päähenkilöön Siiriin.
Anna Brotkinin kirjoittama draamakomedia kertoo ministerin avustajasta (Korttila), joka kilpailee suosiosta miespuolisen avustajan kanssa. Daniel (Alex Anton) löytää työn ohessa aikaa tennikseen ja tanssimiseen.
Siiri on uhrannut kaiken työlleen ja unohtanut miten elää. Hahmoa olisi helppoa kutsua työnarkomaaniksi, mutta pikemminkin kyse on tarpeesta osoittaa oma tarpeellisuus.
Sisäsyntyinen usko omaan erinomaisuuteen olisi ihanaa, Korttilaa ajattelee. Miehiltä sellaista tuntuu löytyvän. Korttila päivittelee, kuinka paljon hän lukee kirjallisuutta uskaltaakseen avata suunsa.
– Hauskaa on, että ne on usein asioita, jotka liittyy vaikka feminismiin – asioita, jotka jo lähtökohtaisesti koen oman kehoni kautta. Niin se ei riitä, vaan mun pitää saada siihen tilastot ja näkökulmat mukaan, Korttila sanoo.
Hän voisi olla vastuuton ja onnellinen, laistaa töistä ja olla tyytyväinen alisuorittamiseen.
– Sen sijaan opiskelen teoriaa aiheesta, mitä en ymmärrä, enkä ole varma, tarviinko mä sitä edes siihen, että voin sanoa jossain kokouksessa, että voidaanko me pohtia tätäkin. Se on raivostuttavaa.
Perhosten koekuvauksissa Korttila teki kaikkensa saadakseen roolin, mutta vetäytyi sitten sivuun odottamaan päätöstä. Toivoniemi kertoo ihmetelleensä, miksei hänen ystävänsä viitannut asiaan sanallakaan, ja kysyi lopulta, haluaako tämä koko roolia.
– Aksa vastasi, että haluan, herranjumala! Toivoniemi sanoo ja nauraa.
Korttila ei ollut vain halunnut tehdä itsestään numeroa tai aiheuttaa ystävälleen vaikeaa oloa.
Uupumus ja rankka vatsaleikkaus
Perhosten päähenkilö saa elokuvassa paniikkikohtauksen ja hakeutuu päivystykseen. Lääkäri neuvoo rauhoittumaan, mutta Siiri ei kuuntele.
Vuosi sitten Korttila uupui, mutta ei suostunut lepäämään ennen kuin hänen vatsansa lopulta hajosi.
Yhtäkkisen hirvittävän kivun syytä selvitettiin päivystyksessä pitkään. Kävi ilmi, että suoliliepeeseen oli tullut reikä, johon ohutsuoli oli mennyt ja jäänyt jumiin. Ongelma löydettiin viime hetkellä, riskinä oli suolen räjähtäminen tai joutuminen kuolioon.
– Kun lääkäri kertoi, että syy löytyi ja sut viedään leikkaukseen, tartuin häneen ja vannotin, että hän pitäisi musta huolen, koska mun kehoni on mun työvälineeni. Se oli viimeinen ajatukseni.
Korttila hyväksyi pitkin hampain, ettei kykenisi seuraavana iltana loikkimaan lavalla Ronja Ryövärintyttärenä. Lopulta koko esityskausi jäi väliin.
Nyt tapahtunut naurattaa, ”koska traumaattiset asiat naurattaa”.
Mitä Korttila oppi sairastumisestaan? Ainakin sen, miten näytellä äärimmäistä kipua. Sitä hän ajatteli kovien kipujenkin keskellä: kuinka tätä voisi hyödyntää töissä.
Pari viikkoa leikkauksen jälkeen Korttila könkkäsi jo mielenosoituksessa, ja samana syksynä hän palasi teatterin lavalle.
Kuin kertomaansa pehmentääkseen Korttila huomauttaa, että kyllä hän jotain oikeaakin oppi. Avun pyytämistä, esimerkiksi.
Alkuvuodesta hän tarttui myös pitkästä aikaa viuluun ja on nyt soittanut sitä omaksi ilokseen. Instrumenttiin keskittyminen auttaa häntä rentoutumaan, vaikka virheiden sietäminen on yhä vaikeaa.
– Sehän kuulostaa ihan kauhealta. Mua hävettää mun naapureiden puolesta.
Kuinka noloa!
Korttila haluaa selventää, että hän ei ole epävarma tavalla, joka haittaisi hänen työtään. Hän tietää mitä tekee. Hän on utelias ja kriittinen ja avaa myös suutaan.
Osumaa ottaa lähinnä oma hyvinvointi. Tämän haastattelun vuoksi menevät yöunet, Korttila ennustaa. Todennäköisesti hän kierii sängyssä unetonna miettien, mitä on tullut sanottua.
Ja nyt hän meni myöntämään tämän ääneen! Kuinka noloa!
– Että miten mä voin olla noin itsekeskeinen, maailmassa on isompia ongelmia, ei ketään kiinnosta! Ja se looppi vaan syvenee ja syvenee ja syvenee, ja sieltä on vaikea päästä ulos. Ja sitten sitä huutaa, että päästäkää töihin rentoutumaan.
Aika armotonta puhetta.
– Mä en ole rennoin tyyppi.
Lue edellinen kulttuurivieras: ”Olisinpa teininä nähnyt, miten raakuista puhutaan nyt”, sanoo Finlandia-palkittu kirjailija Anni Kytömäki