Selvä merkki kirjailijasta on se, että hän havainnoi, mitä ympärillä tapahtuu.
Seinäjokelainen esikoiskirjailija Misku Välimäki, 45, koki sattumalta kymmenisen vuotta sitten ahaa-hetken baarissa, kun hän oli kavereidensa kanssa katsomassa nyrkkeilyä.
Paikalle käveli mies, joka näytti Välimäen mukaan virolaiselta ja puhui suomea virolaisella aksentilla.
– Siinä oli sellainen hilpeähkö, koominen tunnelma. Sillä hetkellä ajattelin, että aloitan romaanini tällaisella luvulla. Päätin, että päähenkilöstä tulee virolainen ja että hän on 35-vuotias maahanmuuttajamies, joka on raksalla töissä.
Mies sai tekstissä nimekseen Andrei, ja Välimäki kirjoitti kirjan, jonka hän lopulta hylkäsi, eikä sitä koskaan julkaistu.
Kävi niin, että kun Välimäki uppoutui Viron historiaan, maan metsäveliliike puhutteli aloittelevaa kirjailijaa ja imaisi mukaansa.
Kuuntele alta, kun Misku Välimäki kertoo Viimeinen metsäveli -kirjastaan:
Päähenkilö säilyi Andreina uudessakin tekstissä, mutta hänestä tuli teinipoika, jonka isä ja setä asuvat korsussa maan alla vielä 1970-luvun lopullakin. Veljesten taistelu miehittäjää vastaan on periaatteellista. He eivät alistu.
Viron metsäveliliike oli aktiivisimmillaan vuosina 1944–1956. Alunperin metsäveljet pakenivat puna-armeijan pakkovärväystä, mutta myöhemmin pitivät yllä vastarintaa ja hyökkäsivät Neuvostoliiton kohteisiin.
Misku Välimäen tietojen mukaan viimeinen metsäveli jäi kiinni ja menehtyi Virossa tiettävästi vuonna 1978.
Suomessa Viron ja muiden Baltian maiden metsäveljistä ei juuri uskallettu puhua, ennen kuin maat itsenäistyivät uudelleen Neuvostoliiton 1990-luvun alun romahduksen jälkeen, kirjoitti Reserviläinen-lehti viime vuonna.
”Kestää aikansa, että ihmiset toipuvat”
WSOY:hyn kuuluva kirjankustantamo Docendo julkaisi Misku Välimäen esikoisteoksen ”Viimeinen metsäveli” lokakuussa. Kirjamaailma on Välimäelle tuttu, sillä hän on itsekin työskennellyt muun muassa tiedekirjojen kustannustoimittajana.
Misku Välimäki jopa muutti asumaan Viroon tutustuakseen naapurimaan kansaan. Hän opiskeli, mutta myös työskenteli vapaaehtoisena Viron luterilaisen kirkon perhekeskuksessa.
Eteläpohjalaislähtöiset lähetystyöntekijät Pia ja Tero Ruotsala auttoivat Välimäkeä ymmärtämään ja kohtaamaan virolaisperheiden taustat ja niistä kumpuavat ongelmat.
Viro ei ole vieläkään toipunut Neuvostoliiton aikaisesta miehitysvallasta, mikä näkyy myös perheissä, esikoiskirjailija arvioi.
– Lähisuhdeväkivalta on siellä yhteiskunnallinen ilmiö. Vaikenemisen kulttuuri on edelleen vahva, mikä on rikkonut perheitä ja parisuhteita.
Välimäki toteaa, että miehitysajan jälkiä on vaikea korjata yhdessä tai kahdessa sukupolvessa.
– Kestää aikansa, että ihmiset toipuvat.
Misku Välimäki ymmärsi Virossa asuessaan ja tutustuessaan muun muassa virolaisen elokuvaohjaaja ja dokumentaristi Impi Pajun tuotantoon, että pienen kansan yhteisen muistin tuhoaminen on ollut järjestelmällistä ja systemaattista.
– Jopa jotkut sanat ovat olleet kiellettyjä, kuten esimerkiksi lähimmäisenrakkaus. Ihmisten välinen luottamus nähtiin vaarallisena.
Mitä tapahtui mummoille ja vaareille
Misku Välimäki oppi Viro-vuotensa aikana, että monet nuoret eivät tiedä juuriaan. He eivät ole nähneet kuviakaan isovanhemmistaan.
– Miehittäjä repi mummojen ja vaarien kuvia. Nuoret eivät välttämättä tiedä, mitä heidän isovanhemmilleen on tapahtunut. Ihmisiä katosi Siperiaan tai heitä teloitettiin vankilassa.
Misku Välimäki toteaa, että vaietut kohtalot koskevat lähes tulkoon kaikkia virolaisia perheitä.
– Ympärillä on ollut lisäksi häpeäkulttuuria. Monet tuomittiin "kansanvihollisiksi" eikä heidän kanssaan ollut turvallista olla tekemisissä. Ihmiset jäivät yksin.
Kekkosen ajan pakolaispolitiikka oli ulkopolitiikkaa
Välimäen esikoisteos nostaa esille myös presidentti Urho Kekkosen ajan suomalaista pakolais- ja maahanmuuttopolitiikkaa, kun kirjan päähenkilö loikkaa Suomeen.
– Suomella oli tuolloin maine, jonka mukaan maasta palautetaan kaikki neuvostoloikkarit kotimaahansa. Neuvostoliitto vaati heitä myös ärhäkkäästi takaisin.
Maahanmuuttopolitiikka olikin esikoiskirjailijan tulkintojen mukaan jyrkkää.
– Kylmän sodan aikana pakolainen oli Suomessa ulkopoliittinen kysymys, ei inhimillinen ihminen, Misku Välimäki tiivistää.
Välimäen esikoisteoksessa dialogia neuvostoloikkarin palauttamisesta käyvät Urho Kekkonen ja silloinen suojelupoliisin päällikkö Seppo Tiitinen.
– Suomi eli pakolaiskysymyksissä 1970-luvulla lännen ja idän ristipaineessa. En ota kantaa siihen, tehtiinkö asioita moraalisesti hyvin tai huonosti. Oli mielenkiintoista selvittää, miten meillä ylipäätään maahanmuuttoratkaisut on tehty ja keiden kanssa.
Misku Välimäen kirjoitusprosessi oli vielä kesken, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan.
– Paljon on myllertänyt mielessä. Ukrainassa on tapahtunut samanlaisia asioita mitä aikanaan Virossa. Toki Ukraina vielä taistelee, ja toivon mukaan voittaa sodan.