Kulunut kesä sai minut monesti pohtimaan armeijan ja yhteiskunnan suhdetta. Suomen kaltaisissa maissa, joissa puolustusratkaisu perustuu asevelvollisuuteen, suhde on erityisen läheinen.
Valtaosalla miehistä on ainakin jonkinlainen suhde asevoimiin. Meillä vaalitaan yhä myös ajatusta, että armeija on, jollei koko kansan, niin ainakin miespuolisten kansalaisten koulu elämää varten.
Olin aikanaan varautunut, että armeijassa voi törmätä inhorealistisiin asenteisiin. Silti yllätyin.
Mutta asepalveluksesta kerrotut uutiset ovat häiritseviä. Toisaalla huippu-urheilijoille annetaan armeijassa erityiskohtelua myönteistä julkisuutta vastaan.
Ja samaan aikaan muut uutiset kertovat, että varuskunnissa rehottaa naisviha ja varushenkilöt kokevat kiusaamista. Kaiken huippu oli kesän uutinen varusmiehistä, jotka joutuivat kouluttajiensa pahoinpitelemiksi ja nöyryyttämiksi.
Omasta varusmiesajastani on neljätoista vuotta aikaa. Olin aikanaan varautunut siihen, että armeijassa voi törmätä konservatiivisiin ja inhorealistisiin asenteisiin. Silti yllätyin monen toverini kanssa siitä, miten tunkkainen ja asiaton ilmapiiri oli.
Rankka rasismi, homofobia ja seksismi olivat monen kouluttajan puheissa arkipäivää tavalla, johon en ollut koskaan törmännyt siviilissä. Puheisiin ei puututtu mitenkään. Henkeä vahvistettiin myös esimerkiksi kyseenalaisilla koulutusmetodeilla ja väkivaltaa hekumoivilla marssilauluilla. Vähitellen se johti myrkyllisten asenteiden normalisoitumiseen, sillä kaikkeen tottuu.
Yksikin epäasiallinen teko on asepalveluksessa liikaa.
Armeijan roisia kielenkäyttöä puolustellaan toisinaan yhteishengen kohottamisella. Mutta kohottaako yhteishenkeä, kun kielenkäyttö sulkee ulkopuolelleen kaikki muut kuin valkoiset samoin ajattelevat heteromiehet? Rasismi, homofobia ja seksismi ovat asenteita, joita ei tänä päivänä pitäisi ilmetä millään työpaikalla. Puolustusvoimia koskee viranomaisena vielä erikseen velvollisuus edistää yhdenvertaisuutta.
Jos armeija todella on myös elämän koulu, armeijassa omaksutuilla asenteilla on väliä. Ne eivät voi olla vahvistamassa yhteiskunnassa vallitsevia sortavia rakenteita. Yksikin epäasiallinen ja koulutuksen kannalta epäolennainen teko, suoranaisista rikoksista puhumattakaan, on asepalveluksessa liikaa.
Puolustusvoimien julkisissa korulauseissa armeijassa on hyvä henki ja tahto vielä parempaan. Silti on vaikea välttää vaikutelmaa, että ongelmien ratkaisemisen sijaan joukko-osastoissa ollaan kiinnostuneempia keskustelemaan siitä, onko ongelmia edes olemassa.
Esimerkiksi kesän varusmiesten pahoinpitelytapauksessa tärkeintä tuntui olevan mainehaitan minimointi – helpotus siitä, ettei kyse ollut ”epidemiasta.” Mutta sanotaan tämä nyt suoraan: kesän uutiset vahvistavat vaikutelmaa siitä, että Puolustusvoimissa kärsitään rakenteellisesta kulttuuriongelmasta.
On perusteltua kysyä, pitäisikö armeijan ottaa kasvatuksellinen roolinsa tosissaan?
Päätelmää tukee myös varushenkilöille tehty niin sanottu loppukysely. Esimerkiksi viime vuoden toisen saapumiserän naisista kiusaamista oli kokenut yli 36 prosenttia ja sukupuolista häirintää vajaat 35 prosenttia. Miesten vastaavat luvut olivat noin 19 ja 3.
Kukaan ei tietysti oleta, että Puolustusvoimat yksin pystyy täysin kitkemään ongelmia, joista kärsitään myös ympäröivässä yhteiskunnassa. Silti on perusteltua kysyä, pitäisikö armeijan ottaa kasvatuksellinen roolinsa tosissaan.
Mallina voisi toimia länsinaapurimme Ruotsi. Siellä puolustusvoimat on panostanut huomattavasti arvopohjaansa. Panostus on näkynyt – ei vain sanoissa – vaan myös teoissa. Puolustusvoimien komentaja Micael Bydén on näkyvästi puuttunut organisaatiossaan ilmenneeseen ei-toivottuun käytökseen ja lausunut suoraan, ettei arvopohjaa rikkovilla ole paikkaa asevoimissa.
Oman sitoutumisensa tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen Bydén osoitti vuonna 2018 laulamalla Tukholman EuroPride-paraatissa Elvis Presleyn Suspicious minds -kappaletta.
Arvopohjan korjaaminen on halpaa – se ei vaadi suuria resursseja, vaan tahtoa. Tahto osoitetaan teoilla.
Teot vuorostaan lähentävät asevoimia ja yhteiskuntaa tavalla, joka on pienelle valtiolle kirjaimellisesti elintärkeää.
Ilmari Käihkö
Kirjoittaja on sotatieteilijä, jonka mielestä maanpuolustus ja sen kehittäminen kuuluu kaikille.