Pieni tyttö juoksee kotoaan sukkasillaan päiväkotiin turvaan. Hän pelkää äitiään.
Kotona tapahtuu asioita, joita lapsille ja heidän äideilleen ei pitäisi tapahtua.
Näky on karmaiseva kuin taistelutanner. Lattialla lojuu irti revittyjä nukkejen raajoja ja pehmolelujen päitä.
Äiti on riuhtonut unilelusta sisälmykset ulos ja viiltänyt keittiöveitsellä barbien selät auki.
Kaikki tämä perhevalmentajan tulisi korjata: mielenterveysongelmista kärsivän, uupuneen äidin rikki mennyt elämä ja rakentaa lapselle tulevaisuus.
Kotikäyntiin saa käyttää vain 60 minuuttia.
Elina Airion tänä vuonna julkaistu esikoiskirja Metsässä juoksee nainen (Gummerus) on kauhukuva siitä, mihin sosiaali- ja terveysala voi vajota ja on jo osin vajonnut.
– Piiskasin tekstiä kauheammaksi. Leikin julmaa jumalaa ja leikin ajatuksella, miten hirveäksi kaikki voi mennä.
Airio teki itselleen ihmiskokeen ja halusi kirjoittamalla selvittää, missä hänen rajansa kulkee, mikä olisi kaikista vaikeinta sietää.
31-vuotias Elina Airio työskentelee sosiaaliohjaajana ja tukee avuntarpeessa olevia lapsiperheitä.
Alun perin hän ei aikonut kirjoittaa sosiaalialasta yhtään mitään, mutta sitten iski soteraivo.
Pienituloiset ja aliarvostetut hoivaajat
Elina Airio pääsi neljä vuotta sitten opiskelemaan Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalle.
Arvostetussa opinahjossa kirjoittamisen ammattilaiset kiittelivät hänen rikasta ja värikästä kieltään. Airiota neuvottiin kirjoittamaan itselle tutusta aiheesta, sosiaali- ja terveysalasta.
Alun estely vaihtui suivaantumiseksi ja raivokkaaksi vimmaksi.
– Romaani lähes kirjoitti itse itsensä. Huomasin, että minulla onkin paljon sanottavaa ja se vain valui kirjaan.
Ajankohtaiset teemat olivat jo olemassa: sosiaali- ja terveysalan työntekijäpula, lisääntyneet mielenterveys- ja jaksamisongelmat.
Airion mielestä yhteiskuntaa pyörittävät pienituloiset hoiva-alan työntekijät ja usein ilman arvostusta. Hän on itse yksi heistä.
– Seurasin sairaanhoitajien palkkakiistaa ja olin ehdottomasti heidän puolellaan. Onneksi he jaksoivat sinnitellä.
Loppu hoivalässytykselle
Elina Airio on kyllästynyt jatkuvaan puheeseen tuottavuudesta ja tehokkuudesta. Niin kuin käteen lykätty palveluseteli voisi korvata pitkän asiakassuhteen.
– Yksityistäminen on trendi, johon en usko. Tuntuu karmivalta, jos esimerkiksi päivähoitoon tuodaan voiton tavoittelu.
Ylipäätään puheiden sijaan hän odottaa tekoja, joissa tuntuu alan arvostus.
– Pitäisi lopettaa hoivalässytys ja ymmärtää, että sotealalla on oikeasti ammattilaisia töissä, kirjailija tulistuu.
Esikoiskirjassa sosiaalipalveluista annetaan lohduton kuva, eikä äidin hätähuutoa kuulla ajoissa.
Työkaverit sanoivat kirjan luettuaan Airiolle, että toivottavasti myös johtavat sosiaalipuolen esihenkilöt lukisivat sen.
”Onko koordinaattorin selvityksen aikana kysytty, miten äiti voi? Onko kukaan huomannut kysyä, mitä tälle äidille kuuluu?”
-Perhevalmentaja kirjassa Metsässä juoksee nainen
Kirjassa pienten lasten äiti on uupunut ja hänen mielensä järkkyy. Hänelle on myönnetty ostopalveluna vanhemmuusvalmennuksen jakso.
Kahden viikon välein kotona käy itsekin uupunut perhevalmentaja toteuttamassa ”koordinaattorin valitsemaa valmennusohjelmaa”.
Perhevalmentaja kaivaa laukustaan nivaskan muovitaskuja, jotka ovat täynnä moniportaisia malleja ja ohjelauseita.
Hän on turhautunut ja tietää, että asiakas tarvitsisi pikaisesti aivan toisenlaista apua, mutta siihen lastensuojelun resurssit eivät riitä.
”Onko tätä käynyt vielä, oletko lukinnut tyttöjä lastenhuoneeseen koordinaattorin tapaamisen jälkeen? Minä kysyn, ja hiljaisuus ehtii hetken hengähtää, ennen kuin Mimi vastaa.
On minun pitänyt, hän myöntää.”
-Perhevalmentaja kirjassa Metsässä juoksee nainen
Rohkea hakee apua
Myös Elina Airio kohtaa kotikäynneillä uupuneita äitejä ja yksinäisiä vanhempia.
Hän kehuu asiakkaitaan voimakkaiksi ja rohkeiksi, koska he uskaltavat kertoa, mikä on vialla ja hakea apua. Se on iso luottamuksen osoitus.
Sosiaaliohjaajana hän iloitsee, kun voi auttaa ajoissa ja asiat lähtevät sujumaan paremmin. Kun vaikka uupunut äiti alkaa pitää huolta myös itsestään.
Aina ei käy hyvin.
Usein vanhemmilta puuttuu perheiden ja sukulaisten vahva tukiverkko.
– Paljon on sellaista yksinäisyyttä, ettei lähellä ole ketään, joka olisi läsnä ja jakamassa arkea.
Kotikäynteihin hän varaa aikaa kaksi tuntia, mikä on puolet enemmän kuin perhevalmentajalla kirjassa.
Airiokin väsyi ja oli yksinäinen
Elina Airio ammensi kirjaan itsestään naisena, äitinä ja ihmisenä.
Hänellä on miehensä kanssa kolme alle 10-vuotiasta lasta ja hän tietää, miltä väsyneistä äideistä tuntuu.
– Se oli ralli. Minulla oli samanaikaisesti pienet lapset ja opinnot. Se oli yksinäistä aikaa, hän muistelee.
Airio oli aina rakastanut kirjoittamista, mutta nyt siihen tuli pitkä tauko.
Jälkeenpäin hän on ajatellut, että juuri se oli silloin syy omaan huonoon oloon; kirjoittamiselle ei löytynyt tarpeeksi aikaa.
– Kirjoittaminen on minulle maailman sietämistä ja olemassaolon tae. Suomen kieli on intohimoni, koska sitä voi varioida loputtomiin. Se on kuin leikkikenttä.
Airio sanoo, ettei hän voi heittäytyä kokopäiväiseksi sanoilla leikkijäksi, koska kirjoittamisella ei elä Suomessa.
Ajatus toisesta kirjasta on kuitenkin jo olemassa. Se on ”vasta vapaan maailman vaiheessa”.
Siten hän kuvailee sitä tilannetta, jossa on vielä paljon kirjoitettavaa, eikä loppua voi tietää.
– Sen jo tiedän, että kirjassa on vihainen nainen.
Mitä ajatuksia artikkeli herätti? Osallistu keskusteluun.
Lue myös:
Elina Airio on yksi Helsingin Sanomien esikoiskirjailija-palkinnon voittajaehdokkaista. 15 000 euron arvoinen palkinto myönnetään 17. marraskuuta 2022.