Ulla Kulju on yksi TV2:n Tuhkimotarinoita -sarjan päähenkilöitä
**Kolme sivua pelkkää sanaa miksi, miksi. **En enää tunnista itseäni päiväkirjoista, joita kirjoitin sairaalassa. Purin pahaa oloani ja ajatuksiani paperille unettomina yön tunteina, jolloin joka puolelle kehoani koski. Aioin opetella kävelemään, jotta voin mennä parvekkeelle ja hypätä sieltä alas.
Miksi minulle, 15-vuotiaalle nuorelle naiselle piti käydä näin? Siskoni kirjoitti minulle kirjeen kun olin myöhemmin kuntoutuksessa. Hän sanoi kirjeessä, että jos jollekin meistä kolmesta sisaruksesta piti käydä näin, niin sen oli oltava juuri minä. He eivät olisi tästä selvinneet.
Ehkä olen selviytyjä, mutta ei se silloin sairaalavuoteella aina tuntunut siltä. Kului vuosi ennen kuin tajusin kunnolla mitä oli tapahtunut. Että en enää koskaan kävele.
Sekunnit ilmassa kestivät ikuisuuden. Muistan aika tarkasti miten kaikki tapahtui. Ilmalennon aikana vain odotin sitä, milloin iskeydyn kovaan rinteeseen. Kun sitten iskeydyin selkä edellä maahan, en tuntenut kipua enkä jalkojani. Sanoin kanssani lasketelleelle luokkakaverille Laurille, että nyt kävi huonosti, hae rinnepartio. Hän ei halunnut jättää minua yksin, ja ohjeisti viereen laskeneen pikkutytön hakemaan apua.
Etsi aikuinen ja sano, että on tapahtunut onnettomuus, Lauri sanoi tytölle.
Minut nostettiin moottorikelkan perässä kulkevaan ahkioon. Muistan kuinka yksi ensihoitajista, Janne nimeltään, laittoi niskani alle paksut rukkaset. Ne rukkaset lähetin hänelle myöhemmin takaisin. En osaa sanoa mitä ajattelin seuraavien tuntien aikana, ehkä olin shokissa. Sain vahvoja lääkkeitä, kun minut vietiin Ylläkseltä pelastushelikopteri Aslakilla Oulun sairaalaan. Minulta kysyttiin äidin ja isän nimeä, puhelinnumeroita.
Perillä Oulussa palelin, kun minut nostettiin paareilla kopterista ulos kylmään ulkoilmaan. Minua kärrättiin pitkässä tummassa putkessa, ja kun katsoin kohti kattoa, loisteputket vilahtelivat silmieni edessä. Sairaalassa heräsin pienestä, pimeästä nurkasta. Äiti ja isä olivat vieressäni. Sain myöhemmin kuulla, että he olivat tulleet Keminmaasta sairaalaan jo ennen minua.
Minut leikattiin yöllä, ensin kerran ja sitten uudestaan. Häntäluuni ja kylkiluita poistettiin ja selkääni laitettiin metallirautoja.
Seuraavat viikot olivat elämäni hirveimpiä. Olin täynnä letkuja, niitä oli käsissäni ja kaulassani. Kyljessäni oli putki, joka imi nestettä pois keuhkoistani. Muistan, kuinka puolentoista tunnin välein allani ollut ilmapatja kääntyi asentoon, joka painoi suoraan leikkaushaavaan. Minut pakotettiin nukkumaan leikatulla kyljellä, koska vartalon oli siihen totuttava.
Kipu oli jotain sellaista, ettei sitä oikein voi edes kuvailla.
En ole koskaan tuntenut niin kovaa kipua, joka tuntuu syvältä kehon sisältä.
Puhuin pitkiä puheluita silloisen poikaystäväni äidin kanssa. Se oli helpompaa kuin omien vanhempieni kanssa puhuminen. Poikaystäväni kävi katsomassa minua kerran, mutta hänelle minun näkemiseni siinä tilassa oli liikaa. Hän syytti itseään, koska oli tutustuttanut minut lautailuun. Sanoin hänelle, että olin itse päättänyt hypätä hyppyristä.
Kukaan sellainen, joka ei ole kokenut liikuntakyvyn menettämistä, ei voi sanoa tietävänsä miltä se tuntuu. Koko oman itsenäisyyden menettäminen. Kuntoutuksessa näin, että ihmiset suhtautuivat tapahtuneeseen eri tavoilla. Osasta näki, että he aikoivat riistää oman henkensä heti, kun se oli mahdollista. Sitten oli niitä, joilla oli aivan järjetön taistelutahto vaikka tulevaisuuden näkymät olivat synkät.
Minun vertaiskuntouttajani oli ratakelaaja Toni Piispanen. Olemme nykyäänkin hyviä ystäviä. Hän kannusti ja valoi uskoa, antoi minulle vanhan pyörätuolinsa, jolla oli helppo liikkua. Se oli ketterä ja kevyt, juuri sellainen kuin halusin.
Kuntoutuksessa tutustuin para-alppimaajoukkueen turkkilaisvahvistukseen Dragan Scepanoviciin ja sain mahdollisuuden kokeilla monoski-kelkkaa. Kahdeksan kuukautta onnettomuudesta olin jo Levillä rinteessä. Laskiessa minut valtasi käsittämätön voiman tunne, ihmeellinen helpotus ja tunne siitä, että elämä jatkuu.
Pääsin maajoukkueeseen ja ryhdyin treenaamaan kuin huippu-urheilija. Tuntui hyvältä päästä joukkueeseen, jossa koin kuuluvani joukkoon. Treenasimme, kävimme leireillä ja kisareissuilla Suomessa ja ulkomailla.
Vuonna 2004 osallistuin jo ensimmäisiin Eurooppa cupin kisoihin. Vuotta myöhemmin toin Slovakian Vrátnasta suurpujottelusta hopeaa ja pujottelusta pronssia. Minut kutsuun seuraavana vuonna Torinon paralympialaisiin, jonne en kuitenkaan mennyt.
Olympiakisoista poisjäänti harmittaa, sillä silloinen kovin kilpakumppanini Claudia Löesch menestyi ja toi metallia kotiin.
En lähtenyt paralympialaisiin koska halusin saattaa datanomin opintoni valmiiksi. Tapasin ensimmäisen mieheni ja lopetin alppihiihdon. Aloin purjehtia hänen kanssaan kilpaa. Vuodet etenivät nopeasti ja vuonna 2009 syntyi ensimmäinen lapseni. Opiskelin lisää, ja valmistuin venealan insinööriksi. Erosin miehestäni ja tapasin toisen. Olin töissä mekaniikkasuunnittelijana eri firmoissa ja sain vuonna 2015 toisen lapseni.
Elin kuin viimeistä päivää, ruuhkavuosia, niin kai voi sanoa.
Vuonna 2014 istuimme työkavereideni kanssa kahvipöydässä ja puhuimme moottoripyöräilystä. Ajokausi oli kohta alkamassa, mutta ei minulle. Olin aina pitänyt moottoriajoneuvoista ja rakentanut näyttelyautojakin. Eräs heistä sanoi, että kun olet mekaniikkasuunnittelija, niin miksi et rakenna itsellesi sopivaa pyörää. Tartuin toimeen, ostin Honda CBR-F 600:n ja suunnittelin siitä itselleni pyörän.
Seuraavan vuoden heinäkuussa pääsin kokeilemaan rata-ajoa Alastarossa. Se oli aivan käsittämätöntä. Kapusin pyörän selkään ja annoin mennä. Koin ehkä vielä suurempaa vapautta, kuin mitä tunsin rinteessä onnettomuuden jälkeen. Kun sitten hiljensin stoppimerkille, eräs vanhempi kuski tuli luokseni, nosti visiirinsä ylös ja näytti peukkua. Tiesin, että tämä on minun juttuni ja minut oli hyväksytty. Näytin kaikille epäilijöille, että pystyn ajamaan vaikka olenkin jaloistani halvaantunut ja pyörätuolissa.
Tässä yhteiskunnassa on vielä paljon tekemistä sen eteen, että liikuntarajoitteisia kohdeltaisiin tasavertaisesti. Kun vammauduin, piti alkaa miettiä sitä, kuinka pääsen pyörätuolilla liikkumaan kotona, kaupungilla ja missä ikinä kuljinkin. Olen jäänyt pyörätuolillani jumiin Helsingin keskustassa ja milloin mihinkin. Moottoripyöräkorttia hankkiessani vasta kolmas lääkäri antoi myöntävän lausunnon. Ehkä nämä asiat vaikuttavat siihen, että joillekin vammautuminen on syy päättää elämänsä. Toisten avun varassa oleminen, itsenäisyyden menettäminen.
En ole jutellut äitini ja isäni kanssa siitä, että minkälaista heille oli kokea oman lapsen vakava loukkaantuminen ja vammautuminen. Tiedän, että se ei ole varmasti ollut helppoa.
Isästäni tuli hyvin suojeleva. Hän halusi tietää missä kuljin, mitä tein ja toimiko vatsa. Hän tapasi ottaa sairaalassa aina varpaistani kiinni ja kysyä tuntuuko missään. Se voi kuulostaa hassulta, mutta siitä tuli meidän yhteinen juttu. Äiti ja isä olivat joka päivä luonani sairaalassa, ja äiti käytti minua pyörätuolilla kaupungilla syömässä ja ostoksilla. He halusivat tehdä kaikkensa sen eteen, että saisin kävelykykyni takaisin.
Mutta minä olin meistä se, joka hyväksyi ensimmäisenä, että tulen tästä eteenpäin liikkumaan vain pyörätuolilla.
Ilman pyörätuolia ja alaraajahalvausta tuskin olisin maailmanmestari ratamoottoripyöräilyssä. Toukokuinen Le Mans oli uskomaton kokemus. En osaa edes sanoin kuvailla miltä tuntui ajaa satojen tuhansien ihmisten edessä. Lähdössä vain mietin, että kunhan en tee mitään typerää. Sammuta vahingossa pyörää tai kaadu.
Olin päättänyt ajaa täysillä ja sen myös tein. Ajattelin jokaisessa mutkassa, että jarrutan tässä vähän myöhemmin kuin mitä suunnittelin aiemmin. Maaliin tultuani näin kuinka ihmiset taputtivat seisaaltaan katsomossa. Jopa lippumiehet olivat radan varrella taputtamassa ja tuulettamassa. Hidastin vauhtia pyörälläni ja heilutin heille takaisin, otin hetkestä kaiken irti.
Historian tekeminen tuntuu mahtavalta ja maailmanmestaruus uskomattomalta. Ei sitä olotilaa oikein voi muuten sanoin kuvailla. Sain tuulettaa voittoa palkintopallilla, ja ajaa radalla, jolla kaikki suuret lajilegendat ovat ajaneet. Tutustuin omiin idoleihini, kuten Moto GP-kuski Cal Crutchlow'iin. Jopa LCR Hondan päällikkö Fabio Alberti tuli kyyneleet silmissä halaamaan minua varikolla suorituksen jälkeen. Tiimini jäsenet onnittelivat ja itkivät. He ovat minulle korvaamattomia.
En olisi vuonna 2002 päiväkirjaani kirjoittaessa ikinä uskonut, että joskus ajan vielä moottoripyörällä, vaikka niiden pienoismalleja ajan kuluksi rakentelinkin. Maailmanmestaruutta olisin pitänyt mahdottomana. Enkä olisi uskonut sitäkään, että minusta joskus tehdään Lego-hahmo, joka on mukana muksujen leikeissä ympäri maailman.
Elämässä tapahtuu kuitenkin ihmeellisiä asioita, jos vain näkee vaivaa ja tarttuu tilaisuuksiin.
Minulta on aina joskus kysytty, olenko katkera onnettomuudesta. Olen vastannut, että en ole, miksi olisin, sillä minun elämäni alkoi toden teolla onnettomuudesta. Olen elänyt täysillä, ja tehnyt kovasti töitä omien unelmieni toteuttamiseksi. Ajattelen, että vaikka asiat olisivat kuinka huonosti, on niistäkin löydettävissä hyviä puolia. Olen päättänyt käyttää tästä elämästä sen jokaisen päivän. Totta kai minullakin on välillä vaikeaa. Jotkut rakkaudet ovat päättyneet siihen, kun he eivät ehkä ole pysyneet muuttuvan elämäni tahdissa.
Julkisuuden myötä olen saanut osani kateudesta ja pahoista puheista. Enää en anna niiden vaikuttaa, sillä tiedän, että vain minun oman lähipiirini ja perheeni mielipiteellä on merkitystä. Mutta se on tuntunut pahalta, kun joku ystävistäni on alkanut puhumaan minusta selkäni takana valheita.
Eräs hyvä ystäväni kirjoitti minulle pitkän viestin mestaruuden jälkeen. Hän sanoi siinä, että hän on ymmärtänyt esimerkkini kautta sen, että ei tarvitse lakata elämästä vaikka tulisi vastoinkäymisiä. Minusta se on hyvin sanottu. Toivon, että kaikki, jotka kokevat elämää mullistavan vammautumisen tai muita vaikeuksia elämässään, muistaisivat tämän.
Tiedän, että se ei ole kaikille helppoa. Muistan kuinka kuntoutuksessa eräs kanssakuntoutuja vastasi aina kaikkeen, ettei hän pysty, koska hänellä on rautaa selässä. Sitä kuunnellessani päätin, että minä pusken eteenpäin ja yritän aina, en koskaan sano, että en pysty. Nyt olen ajanut kaksi kautta SM-sarjaa, olen maailmanmestari. Ensi kaudella ajan ulkomailla MM-sarjaa, jossa on tulossa kolme osakilpailua. Haluan uusia mestaruuteni ja voittaa oppi-isäni Talan Skeels-Pigginsin.
Mutta ennen kaikkea olen perheenäiti, jolla on kaksi ihanaa lasta. Sain MM-kisan jälkeen kuulla, että pieni 8-vuotias poikani oli heti mestaruuden jälkeisenä maanantaina sanonut aamun ensimmäisen koulutunnin alkajaisiksi, että hänellä on kaikille jotain kerrottavaa. Hän oli suureen ääneen julistanut, että hänen äitinsä on nyt maailmanmestari.
Pariisin lentokentällä sain onnitteluviestin poikani opettajalta. Hän kertoi, että pari viikkoa aiemmin koulussa oli kyselty lasten sankareista. Poikani oli esitellyt minut, äitinsä, sankarinaan.
