Kun mummo ei löydä kotiin – osaisitko sinä auttaa Eevaa?

Eeva kaatuu, muisti heikkenee ja sairaalakierre uhkaa. Vanhuksen edessä on monta estettä ennen kuin hän pääsee turvalliseen asumis­muotoon. Eeva on fiktiivinen hahmo, mutta hänen tarinansa on koottu tosi­tapahtumista. Testaa, osaatko auttaa häntä.

Eevan silmissä mustenee, hän tarraa pöydänkulmaan ja haparoi hätäranneketta. Hän ei kuule seinään ripustetusta kaiuttimesta kuuluvaa hätäkeskuksen kutsua eikä ambulanssihenkilökunnan tuloa.

84-vuotias Eeva asuu kerrostalossa yksin. Hän on entinen sairaala-apulainen, jolla on neljä lasta. Työhön tottunut leski on vähitellen sopeutunut siihen, että ateriapalvelu tuo hänelle ruoka-annokset kotiin. Kahvit hän keittää itse tai pistäytyy lähikaupasta hakemansa pullapitko tuliaisinaan päivittämässä talon kuulumiset rappukäytävän toisen mummon luona.

Kun Eeva tulee tajuihinsa, hän on harmaassa huoneessa, jossa kuuluu heikkoa piippausta. Hän katselee ympärilleen eikä ymmärrä, missä on. Hänen ympärillään roikkuu haaleita verhoja ja siellä täällä vilkkuu valoja. Verhojen välistä työntyvät näkyviin kukkakimppu ja hänen huolestuneen näköiset lapsensa.

Lääkäri selittää, mitä Eevalle on tapahtunut: sydänoireiden vuoksi verenpaine on laskenut ja Eeva on menettänyt tajuntansa. Eevan sydäntä tarkkaillaan sairaalassa muutaman päivän ajan. Nuo päivät Eeva-mummo viettää torkahdellen huoneessaan. Hänen vointinsa kohenee, mitä nyt aina herätessään hän tiedustelee toisilta potilailta, missä oikein makaa.

Koska Eevan lapset asuvat toisella paikkakunnalla ja heillä on vaikeuksia irrottautua töistään, Eevalle tilataan kotimatkaa varten taksi. Taksinkuljettajalle toipilas ilmoittaa osoitteen, jossa asui lapsena. Kuljettaja ei huomaa, että mummo ei hahmota nykyistä kotiosoitettaan. Kun taksi pysähtyy, Eeva nousee kyydistä ja kävelee lapsuudenkotinsa paikalla sijaitsevaan kauppakeskukseen.

Kaupungilla on paljon Eevan tuttavia, heistä eräs ihmettelee, kun Eeva liikuskelee epävarman näköisenä kauppakeskuksessa. Tuttavalle selviää, ettei Eeva tiedä, missä on. Tuttava saattaa asuinpaikasta kiistelevän mummon kotiin. Hän soittaa Eevan lapselle ja kertoo äidin oudosta käytöksestä.

Ruokapalvelun työntekijät alkavat ihmetellä, kun mummo ei syö heidän tuomiaan aterioita.

Eri puolille Suomea asettuneet lapset hätääntyvät, mutta kun he soittavat Eevalle, äiti vaikuttaa järkevältä ja sanoo, ettei hänellä ole mitään hätää. Hän ihmettelee onko hänet kotiin saattanut tuttava menettänyt muistinsa, kun puhuu, mitä puhuu. Lapset uskovat äitiään, joka puhelimen välityksellä vaikuttaa olevan kunnossa.

Lapset juttelevat kotiutetun Eevan kanssa puhelimessa päivittäin. Kun he alkavat kysellä äitinsä sairaalakokemuksesta, Eeva vaihtaa puheenaihetta. Lapset päättelevät, ettei äiti halua muistella ikävää kokemustaan, vaan haluaa elää tätä päivää.

Ruokapalvelun työntekijät alkavat ihmetellä, kun mummo ei syö heidän tuomiaan aterioita. Eeva nauraa avaamattomia rasioita laskevalle naiselle ja sanoo humputtelevansa kaupungilla ostellen hillomunkkeja.Todistaakseen puheensa Eeva lähtee käsilaukku kyynärvarressaan parin sadan metrin päässä sijaitsevaan lähikauppaan. Kadulla hän ei kuitenkaan enää muista, minne on menossa ja eksyy. Vuorokautta myöhemmin vapiseva vanhus kiidätetään ohikulkijan tilaamalla ambulanssilla sairaalaan.

Hämmentyneet omaiset soittavat sairaalaan selvittääkseen, mitä on tapahtunut. He alkavat pohtia uudestaan, miksi Eeva ei ole suostunut puhumaan aiemmasta sairaalassa olostaan. Mitä heidän on tehtävä, jos äiti ei edes muista olleensa hoidossa?

Eeva havahtuu sairaalan sängyssä siihen, että hänen pitäisi päästä wc:hen. Hän työntää itsensä istumaan, liike huimaa. Sängyn ympärille on nostettu matalat reunat, mutta vanha nainen puskee itseään niiden yli. Hän ei huomaa käteensä kiinnitettyä tippaletkua. Varpaiden matka alas on pitkä, ja kun jalka tavoittaa lattian, se ei kanna, vanha nainen kaatuu.

Lapset seisovat äidin sängyn ympärillä. He ymmärtävät, että äiti ei pärjää kotona yksin. Lapset kysyvät hoitajalta, mitä heidän olisi tehtävä, ja heidät opastetaan sairaalan sosiaaliohjaajan juttusille.

Kun väliaikaisessa hoitokodissa ei ole yhtään vapaata huonetta, Eeva siirretään terveyskeskussairaalaan. Vähitellen hänelle alkaa maittaa ruoka, ja hänen vointinsa kohenee. Jonkun ajan kuluttua hänet kuljetetaan väliaikaisesta hoitokodista vapautuneeseen huoneeseen.

Eeva yritetään saada sellaiseen kuntoon, että hän voisi jatkaa asumista kotonaan. Samalla selvitetään, millaista apua mummo tarvitsisi kotonaan ruokapalvelun ja turvapuhelimen lisäksi. Kuinka monta kertaa vuorokaudessa kotipalvelun olisi tuotava Eevalle lääkkeitä? Entä olisiko turvapuhelimeen liitettävä ovivahti, kun Eevan yölliset kotimatka-aikeet tuntuvat jatkuvan?

Päivät Eeva katselee televisiota ja osallistuu hoitokodin tapahtumiin. Iltaisin hän pukee ulkotakin ylleen ja etsii hoitajien haltuun ottamaa käsilaukkuaan. Kun hoitajat tulevat hänen luokseen, hän kysyy, missä taksi viipyy. Hän on lähdössä kotiin, siihen osoitteeseen, missä on asunut lapsena… eikä hän mitään taksia tarvitse, onhan hänellä jalat alla.

Eevan lapset eivät tunne vanhustenhoitoalaa ja yrittävät selvittää, mikä äidin tilanne on ja missä tämä voi jatkossa asua? Lapset käyvät keskustelua siitä, voisiko äiti muuttaa asumaan jonkun heidän kotiinsa, mutta kenenkään työt eivät anna myöten poissaololle.

Sisarusten kesken alkaa kiivas keskustelu siitä, mikä paikka olisi äidille paras.

Hoitokodissa Eevan fyysinen olotila kohenee niin paljon, että kotona asumista päätetään kokeilla uudestaan. Pian kotipalvelun henkilökunta kuitenkin raportoi, että avaamattomat ruokarasiat haisevat komeroissa eikä Eeva huolehdi henkilökohtaisesta hygieniastaan. Ennen säntilliset kiharat päässään kulkeneen mummon tukka roikkuu poskilla, ja hän painaa kaksin käsin hameen helmaa alas, kun hänelle ehdotetaan, että hän peseytyisi tai että hänen yötä päivää käyttämänsä leninki pestäisiin.

Eeva tuodaan takaisin väliaikaiseen hoitokotiin. Siellä hän alkaa jälleen syödä, ja hänet saadaan peseytymään. Vaikka mummon fysiikka alkaa toipua, mieli jatkaa vaelteluaan menneisyyden maisemissa niin voimakkaasti, että Eeva on jatkuvasti lähdössä lapsuudenkotiinsa eikä hän suostu uskomaan, ettei sitä ole enää olemassa.

Hoitokodissa järjestetään hoitopalaveri. Siihen osallistuvat hoitaja, kotihoitaja, palveluohjaaja työryhmästä, joka käsittelee vanhusten pitkäaikaista palveluasumista ja Eeva itse. Palaverissa luetaan myös lääkärin kirjoittama lausunto Eevan tilasta.

Eeva istuu pöydän ääressä ja ymmärtää, että puhutaan hänen asumisestaan. Hän yrittää ottaa asiaan kantaa, mutta asunnot, joita hän on elämänsä aikana kutsunut kodiksi, sekoittuvat hänen mielessään sängyn päätyyn, johon on kirjoitettu hänen nimensä. Eeva lyö nyrkin pöytään ja komentaa mielessään leijailevia sänkyjä seisahtumaan.

Hoitopalaverissa kootut tiedot viedään SAS-työryhmään, joka tekee päätökset kunnan vanhusten asumisesta. SAS:n kirjaimet tulevat sanoista selvittää, arvioida ja sijoittaa.

SAS-työryhmässä palveluohjaajat, terveyskeskussairaalan yhteyshoitajat, kotihoidon palveluesimies ja geriatrian ylilääkäri keskustelevat Eevan tilanteesta. Mummon voimavarakartoitus ja avun tarve punnitaan, ja työryhmä tekee myönteisen palvelupäätöksen Eevan oikeudesta ympärivuorokautiseen asumiseen. Kun kunnassa ei ole vapaana yhtään tehostetun palveluasumisen paikkaa, Eevan oleilu väliaikaisessa hoitokodissa jatkuu.

Eevan lapset ovat päättäneet, että Jari toimii heidän yhteyshenkilönään. Jari kertoo sisaruksilleen, että äidille on luvattu pysyvä hoitopaikka, jonka pitää järjestyä vanhuspalvelulain mukaan kolmessa kuukaudessa. Etsinnässä on tehostetun palveluasumisen paikka, jossa äidillä on oma huone ja hoitohenkilökuntaa on paikalla ympäri vuorokauden

Jari ottaa vapaata töistä ja lähtee kiertämään Eevan kotikunnassa sijaitsevat tehostetun palveluasumisen paikat. Tarjolla on kolme vaihtoehtoa: Eeva voi asettua joko kaupungin ylläpitämään yksikköön, kaupungin ostopalveluyksikköön tai hoitokotiin, jonka maksamiseen kaupunki osallistuu palvelusetelillä. Vierailtuaan hoitopaikoissa Jari lähettää sisaruksilleen kommentteja hoitopaikoista ja nettilinkkejä hoitopaikkojen esittelysivuille.

Jarin vierailun jälkeen sisarusten kesken alkaa kiivas keskustelu siitä, mikä paikka olisi äidille paras. Kaupungin järjestämät palvelut vaikuttavat ihan hyviltä. Palvelusetelillä saisi maksettua asumista viehättävästä hoitopaikasta, mutta se vaikuttaa kalliilta ratkaisulta.

Kun Jari kertoo, että lain mukaan äiti voisi muuttaa toiselle paikkakunnalle ja ehdottaa tämän siirtämistä omaan kaupunkiinsa, muut vastustavat. Sisarusparvi on asettunut ympäri maata ja näkee lapsuudenkotinsa jonkinlaisena tukikohtana, muiden mielestä olisi myös epäreilua, jos äiti asuisi lähempänä Jaria kuin muita. Joku muistuttaa, että kotipaikkakunnalla sijaitsevassa hoitopaikassa äidillä saattaisi tuttaviakin. Äidille päätetään valita asunto hänen omasta kunnastaan.

Kolmen kuukauden ja neljän päivän kuluttua Jarin puhelin soi ja Eevalle tarjotaan paikkaa kerrostaloon perustetussa kaupungin palveluasumisyksikössä. Jari irrottautuu töistään seuraavana päivänä ja käy katsomassa äidille tarjottua huonetta.

Edellisen asukkaan hoidosta vapautunut hoitaja esittäytyy ja kertoo arjen juoksutuksesta. Hän mainitsee myös, että jos Eeva muuttaa tänne, hänestä tulee Eevan omahoitaja. Hoitaja johdattaa Jarin huoneeseen, jossa edellisen asukkaan sukulaiset pakkaavat valokuvia ja kantavat huonekaluja pihalla odottavaan peräkärryyn.

Jari soittaa sisaruksilleen ja kertoo vapautuneesta huoneesta, talon tiloista, tavoista ja henkilökunnasta. Hän mainitsee myös haitarinsoittajan, vapaaehtoistyöntekijän, joka istui oleskeluhuoneessa laulattamassa vanhuksia. Sisarukset eivät jää jahkaamaan asian kanssa, vaan päättävät, että Eevan uusi koti on löytynyt.

Eevalle laaditaan hoitopalvelusopimus. Siihen kirjataan, että Jari on ensisijainen henkilö, johon otetaan yhteyttä, jos Eevalle sattuu jotakin. Muistiin merkitään myös se, että Eeva-mummon lapset asuvat muualla. Jaria pyydetään miettimään äidin mieltymyksiä, asioita, jotka voimaannuttavat tätä. Sopimukseen tallennetaan Eevan elämänpolku sellaisena kuin Jari tietää ja muistaa sen.

Jari hämmästyy tunteita, jotka nousevat esiin. Hänestä tuntuu, että muistelee äitiä aivan kuin valmistelisi hautajaispuhetta, vaikka kyse ei ole siitä. Jotta hoitajat löytäisivät äidin kanssa yhteisen sävelen mahdollisimman nopeasti, Jarin on kerrottava kaikesta, mikä on äidille tuttua ja mikä voisi ilahduttaa äitiä. Jari pyyhkii silmiään ja kertoo kuinka äiti piti tanssimisesta ja tanssitti radion tahdissa lapsiakin.

Muistihäiriöinenkin tottuu uuteen asumispaikkaan, kun luottamus hoitajiin syntyy.

Seuraavana viikonloppuna sisarukset käyvät valitsemassa Eevan vanhasta kodista muutamia huonekaluja, jotka viedään äidin uuteen kotiin. Lapset ovat päättäneet kutsua tehostetun asumispalveluyksikön huonetta Eevan kodiksi. Iät kaiket olohuoneen seinällä riippunut taulu ruuvataan sängyn viereen. Ikkunoihin ripustetaan uudet verhot ja pienelle pöydälle nostetaan kimppu tuoreita ruusuja. Hoitajien kanssa pohditaan, mitä vaatteita Eeva tarvitsee käyttöönsä, niitä lapset hakevat Eevan komeroista ja ostavat kaupasta mummon ensimmäiset omat tohvelit.

Sunnuntaina Eeva seisoo palveluasumistalon aulassa kättelemässä vuorossa olevaa hoitajaa. Hänen omahoitajansa on vapailla ja tulee töihin tiistaina. Hoitaja näyttää yhteisiä tiloja ja kertoo päivärytmistä. Eeva katselee ympärilleen ja nyökyttelee.

Vähitellen perhe kävelee huoneen kohdalle, jonka ovessa lukee EEVA. Jari avaa oven ja toivottaa äitinsä tervetulleeksi uuteen kotiin. Ulkovaatteet riisutaan huoneen sisäänkäynnin yhteydessä olevaan naulakkoon ja äidille tarjotaan uusia jalkineita. Eeva katsoo tupsukärkisiä ruututohveleita ja kieltäytyy nauraen laittamasta “mummotossuja” jalkaansa. Ruusukimpun hän sen sijaan painaa vasten kasvojaan.

Sisarukset selittävät äidille, että tämä on hänen uusi kotinsa. Äiti ei kommentoi asiaa, katsoo heitä vain veikeästi takaisin. Perhe viettää päivää tutkien asuntoa ja yhteisiä tiloja yhä uudestaan. Kun lapset alkavat puhua kotiin lähdöstä, Eeva on ensimmäisenä naulakolla.

Lapset soittavat omahoitajalle usein ja kysyvät äitinsä vointia ja sitä, miten tämä on kotiutunut. Hoitaja kertoo, että Eeva on välillä vihainen, kun ei ymmärrä, missä on.

Kun on kulunut kuukausi Eevan asettumisesta uuteen kotiinsa, Jari epäilee voiko äiti koskaan rauhoittua ja tuntea oloaan kotoisaksi paikassa, jossa ei ole ollut silloin, kun muistiin on vielä tarttunut asioita. Omahoitaja kertoo, että muistihäiriöinenkin tottuu uuteen asumispaikkaan, kun luottamus hoitajiin syntyy. Kotiutumista auttaa sekin, että uuden paikan hajut ja äänet tulevat tutuiksi. Hän kiittää Jaria siitä, että tämä oli muistanut mainita Kulkurin valssin, sitä laulaen hoitajat saavat Eevan huulille hymyn, ja välillä lattialla pyörähdetään muutama valssiaskelkin.

Vähitellen Eeva tottuu taloon ja alkaa muistaa, missä ruokasali ja televisio sijaitsevat. Vähitellen jonnekin hänen mielensä kerroksiin liimautuu kokemus turvallisuudesta. Salissa syödyn iltapalan jälkeen Eevalta riisutaan kävelykengät sängyn viereen ja hänet autetaan vuoteelle. Taivaalla loimottava kuu on samanlainen kuin silloin, kun hänen tuleva miehensä saattoi hänet tansseista kotiin. Silloin oli hyvä. Ja nyt on silloin.