Yli kolmessakymmenessä vuodessa ehtii nähdä kaikenlaista. Niin kauan englantilaisen huipputenorin Ian Bostridgen (s. 1964) ura ammattilaulajana on jatkunut.
Kuusi vuotta sitten Bostridge lauloi varsinaisen ohjelmistonsa jälkeen ylimääräisiä Schubertiade-festivaalilla Itävallassa, kun yhtäkkiä yleisöstä kuului kappaleiden välissä huuto: “Bitte lernen Deutch”, opetelkaa saksaa, kiitos.
Vaivaannuttavan hiljaisuuden jälkeen vuorossa oli viimeiseksi säästetty hitti, Franz Schubertin lied Forelli, mutta sen jälkeen Bostridge päätti palata asiaan. Tenori asteli huutelijan luo ja marssitti tämän lavalle tarjoten puheenvuoroa. Välikohtaus loppui lyhyeen. Yleisö buuasi huutelijan pois lavalta.
– Tunsin oloni yhtäkkiä todella epämukavaksi, kun yleisö alkoi buuata hänelle. Olen pahoillani, etten selvittänyt tilannetta hänen kanssaan, Bostridge sanoo.
Bostridge kirjoitti Winterreisesta 500-sivuisen bestsellerin
Elokuussa Bostridge saapuu Mäntän Musiikkijuhlille toista kesää peräkkäin. Viime vuonna ohjelmassa oli Schubertin liedsarja Die Schöne Müllerin, tällä kertaa luvassa on saman säveltäjän Winterreise, teos, jonka tulkinta nosti Bostridgen maailmanmaineeseen vuonna 1993.
Wilhelm Müllerin runoihin pohjautuvassa 24-osaisessa laulusarjassa nuori mies vaipuu hulluuden partaalle, kun hän lähtee päämäärättömälle talviselle vaellukselle tultuaan rakastettunsa hylkäämäksi.
Tenori on esittänyt Winterreisen satoja kertoja urallaan. Hän on myös kirjoittanut teoksen merkityksiä avaavan 500-sivuisen kirjan Schubertin talvinen matka (Basam Books, 2015, suomentanut Sampsa Laurinen). Alkuperäiskielellä kirja oli ilmestyessään bestseller.
– Winterreise on niin merkittävä osa elämääni, että kirjoittaminen alkoi tuntua hyvältä idealta, kotimaastaan puhelimitse tavoitettu Bostridge toteaa.
Lukijalle välittyy kokonaiskuva siitä, millaisessa kulttuurisessa ilmapiirissä Schubertin vuonna 1827 säveltämä ja kuolinvuoteellaan viimeistelemä teos syntyi.
– Juju on siinä, että koemme taiteen osana omaa aikaamme, mutta ideologiat ja kulttuuriset kerrostumat vaikuttavat aina teosten syntyyn.
Kylmiltään Bostridge ei kirjaprojektin pariin lähtenyt. Hän on paitsi huipputenori myös historiasta väitellyt tohtori ja musiikin professori Oxfordin yliopistossa. Bostridgen esityksissä akateemisesta jäykkyydestä ei ole tietoakaan.
– Taustani historioitsijana ei sinänsä vaikuta minuun esiintyjänä, mutta ehkä se on tuonut jonkinlaista keskittymiskykyä, sillä sitä akateemisessa työssä vaaditaan paljon.
"Pianistin pitää unohtaa soittimen rajallisuus"
Mäntässä Bostridgen taiteilijakumppanina esiintyy italialais-hollantilainen pianisti Saskia Giorgini (s. 1985), joka voitti kansainvälisen Mozart-pianokilpailun Saltzburgissa vuonna 2016.
Giorgini vastaa puhelimeen Münchenissä, josta hän on suuntaamassa Italiaan.
– Mäntän musiikkijuhlien taiteellinen johtaja Niklas Pokki oli ilmeisesti niin tyytyväinen viime vuoden konserttiimme, että hän halusi kuulla heti lisää, Giorgini nauraa.
Giorgini on kertonut rakastaneensa lapsena laulamista, mutta yllätyksekseen päätynyt pianistiksi. Siitä lähtien taiteilija onkin yrittänyt saada pianon laulamaan.
– Salaisuus on se, että pitää käyttää rutkasti mielikuvitusta ja unohtaa soitin siitä välistä. Esimerkiksi legato [soittaminen sävelet toisiinsa sitoen] on mahdoton, koska pohjimmiltaan kyse on lyömäsoittimesta, mutta soittimen teknisistä rajoituksista on vain päästävä yli. Ja se onnistuu nimenomaan mielikuvituksella.
Omassa resitaalissaan Mäntässä Saskia Giorgini esittää Franz Lisztin pianosarjan Harmonies poétiques et religieuses, runollisia ja uskonnollisia harmonioita. Giorginin viime vuonna julkaistu levytys teoksesta on saanut muun muassa ranskalaisen Diapason-lehden Diapason d’Or -palkinnon.
– Teoksen kiehtovin puoli on sen suhde toisaalta uskontoon, toisaalta ihmiseen. Mitä eroa on rakkaudella Jumalaan tai ihmiseen?
Giorgini pitää teosta kiehtovana siksi, että se on taiteilijan mielestä eräänlainen soinnillinen sommitelma Lisztin omasta elämästä ja sielunmaisemasta. Lisztille tärkeintä oli toisaalta uskonto, toisaalta maine ja maallinen rakkaus.
– Sen kuulee hänen musiikissaan. Tämä teos on toisaalta hyvin harras, toisaalta intohimoinen ja romanttinen. Nuo kaksi elementtiä sopivat hyvin yhteen.
Lied on kuin toimiva parisuhde
Äkkiseltään saattaisi kuvitella, että Bostridge ja Giorgini olisivat keskustelleet Winterreisesta syvällisiä yhdessä. Onhan Bostridge yksi teoksen parhaista asiantuntijoista, ja kaksikko on esintynyt paljon yhdessä.
Mutta ei.
Kumpikin taiteilijoista korostaa esitysten improvisaatiomaista luonnetta. Teoksesta on turha keskustella sen enempää, kun kaikki tarvittava informaatio ja kommunikaatio syntyy esityksen aikana toisia seuraten. Samalla korostuu liedin demokraattinen luonne.
– Liedin tekeminen on kuin toimiva parisuhde: jos toinen saa hyvän idean, toinen nappaa siitä kiinni ja seuraa perässä. Spontaanius on tärkeää, Giorgini sanoo.
Bostridgelle lied on seikkailu.
– Teoksesta puhuminen ei sinänsä auta mitään, sillä tärkeintä on tuntea olevansa vapaa. Silloin pystyy parhaiten tekemään musiikkia hetkessä, luomaan tunnelmia ja vastaamaan tunteisiin, tenori toteaa.