Kun lähdimme tutkimaan Ylen historiaa vuosilta 1995–2025, tuntui, että olemme monella tavalla valtavassa tehtävässä. Vuoteen 1996 ulottuneessa aiemmassa Ylen historiassa ei mainittu kertaakaan internetiä. Nimenomaan laajakaistayhteyksien ja myöhemmin mobiilimedian ilmaantuminen ihmisten tärkeimmäksi viestintäkanavaksi on muuttanut mediamaiseman ubiikiksi: median sisällöt ovat koko ajan läsnä kaikkialla.
Digitaalisen teknologian kehitys on juuri nyt saamassa tekoälystä uusimman kehitysloikkansa. Tekoäly ja etenkin suuret kielimallit, kuten Yle GPT, sentään ehditään jo mainita tässä historiateoksessa, mutta sen vaikutukset jäävät myöhemmän historian tutkimuksen arvioitavaksi.
Perehtyessämme Ylen lähihistoriaan huomasimme, että viimeiset 30 vuotta ovat itse asiassa olleet Ylelle merkityksellisemmät kuin arvasimmekaan.
Marko Tikka ja Turo Uskali
Perehtyessämme Ylen lähihistoriaan huomasimme, että viimeiset 30 vuotta ovat itse asiassa olleet Ylelle merkityksellisemmät kuin arvasimmekaan. Ylessä oli tapahtunut tänä lyhyenä aikana suurempia muutoksia kuin oikeastaan kertaakaan sen satavuotisen historian aikana. Muutokset ovat koskeneet tekniikkaa, johtamisen ja tuotannon rakenteita, niin ihmisiä kuin rakennuksiakin.
Viimeiset kolmekymmentä vuotta muuttivat Ylen lähetystekniikan, organisaation, työsuhteet kuin journalistisen työnkin luonteen perusteellisesti ja moneen kertaan. Muutosvauhtia ei kuitenkaan pidä liioitella: esimerkiksi journalistisen monimediaalisen digityön muutokset siten, että kaikki työntekijät olivat ne hyväksyneet ja omaksuneet, saattoi kulua vuosikymmenkin.
Vanha Yle, joka oli hyvinvointivaltion kanssa 1960-luvulta kasvanut kokoa ja paisunut organisaationa paitsi alueellisesti, myös kaikissa pienimmissäkin tehtävissään, tuli tiensä päähän 1990-luvulla. Yle, jossa työntekijöiden sanonnan mukaan oli voinut ”syntyä, elää ja kuolla”, alkoi 1990-luvulla ulkoistaa, pilkkoa, muuttaa organisaatiotaan. Se alkoi purkaa, rakentaa, myydä ja vuokrata tilojaan. Samalla Ylen historiallinen murros oli osa koko suomalaisen yhteiskunnan, valtionyhtiöiden ja isojen rakenteiden murrosta, joka lähti 1990-luvun lamavuosina liikkeelle.
Aikaisemman ”kaikki tehdään täällä” -ajattelun sijaan voitaisiin nyt puhua tilanteesta, jossa esimerkiksi uutistyön osalta ”kaikki tekee toimittaja” tai jossa ulkoistetut yksiköt, tilaaja-tuottaja-ajattelu ja erilaiset ostohankinnat muodostavat toiminnan valtaisan verkoston.
Hyvänä esimerkkinä tästä muutoksesta on 2020-luvun suosituin viihdeohjelma Elämäni Biisi, jota on tehnyt yhdeksän erillistä tuotantofirmaa vuokratuissa tiloissa: ennen sen olisi tehnyt kokonaan Ylen oma yksikkö omissa tiloissaan.
Suuri mullistus tapahtui myös siinä, miten Ylen asema mediakentässä muuttui. Tämä tapahtui ainakin kahden tekijän seurauksena. Ohjelman tekninen tuottaminen, sisällön tekeminen, ennen ohjelmien, nyt tuotteiden jakelu, esittäminen ja arkistointi muuttuivat totaalisesti digitaalisen murroksen seurauksena. Muutos vaikutti myös journalistiseen työhön: kun 1990-luvulla saattoi tiedotustilaisuuteen lähteä juttua tekemään kolme–neljäkin radion ja tv:n eri ryhmää toimittajan kanssa, nyt yksi toimittaja saattaa tehdä jutun verkkoon, someen, televisioon ja radioon (lue: podcast). Toki erikoistumista ja yhteistyötäkin yhä tehdään.
Sosiaalisen median merkitys Ylelle on ollut ja on kahdenlainen: se ruokkii, mutta se antaa myös piiskaa. Etenkin nuorimmat yleisöt Ylekin tavoittaa tehokkaimmin lyhytvideo- ja pikaviestipalveluiden avulla (ainakin siihen asti, kunnes mahdolliset kansalliset tai EU:n laajuiset ikärajoitukset tulevat voimaan), mutta samalla viestintävaltaa ja mainostuloja siirtyy alustajäteille.
Yle on ottanut sosiaalisen median välineet – pitkän etsikkoajan jälkeen – varsin onnistuneesti haltuunsa eri palvelukonsepteilla ja ohjelmatuotteilla. Yle Kioski lienee paras esimerkki nopeasta kyvystä reagoida mediaympäristön muutoksiin. Yle Areena ja Yle Elävä Arkisto tarjoavat ubiikisti palveluja kaikille ja kohdennettuja formaattituotteita vaikkapa lapsille, nuorille, nuorille aikuisille, enemmistöille ja vähemmistöille.
Toisaalta suurin julkinen paine Yleä kohtaan on yleensä tullut juuri sosiaalisen median kautta. Toistuva poliittisten ja näennäisen itsenäisesti ajattelevien tahojen somepuhe Ylen pilkkomisen ja lopettamisen puolesta voidaan nähdä asiallisena kritiikkinä, mutta myös populistisena painostuksena.
Toki myös kaupalliset kilpailijat ovat auliisti antaneet tilaa Yleä kritisoiville lausunnoille sen lisäksi, että ne ovat itse pyrkineet rajoittamaan Ylen roolia kantelemalla EU-komissioon epäreilusta kilpailusta. Kun vielä 1990-luvulla maakunnallinen media piti ääntä Ylen alueellisen uutistoiminnan puolesta, 2000-luvulla Yle on nähty lähinnä kaupallisia mediayhtiötä kurjistavana mörkönä.
Samalla Yleen kohdistuva parlamentaarinen paine on sekin muuttanut muotoaan: jos 1970- ja 1980-luvuilla vaadittiin Yleltä ja sen toimittajilta Paasikiven-Kekkosen linjan noudattamista, nyt parlamentaarinen painostus on muuttunut taloudellisten realiteettien perustelemiksi muutoksiksi: rahasta on tullut pätevin ja joissakin tapauksissa myös ainut konsultti.
Yleä pidetään mediamittauksissa edelleen kaikkein luotettavimpana mediana.
Marko Tikka ja Tero Uskali
Somekritiikistä ja parlamentaarisista väännöistä huolimatta Yle elää ja voi olosuhteisiin nähden hyvin. Yleä pidetään mediamittauksissa edelleen kaikkein luotettavimpana mediana.
Myöskään sen olemassaoloa ja tarpeellisuutta eivät kansalaiset mittauksissa kyseenalaista yhtä ahkerasti kuin yksittäiset somettajat tai kaupallisten mediayhtiöiden operatiivinen johto.
Yle on ollut valtion media, ja viime vuosikymmenet muuttivat sen valtionyhtiöstä valtion omistamaksi liikeyritykseksi, mediataloksi, jonka johtajiston puheessa vilisee myös piilaaksolaista termistöä. Poliittiseen mandaattiin aikaisemmin perustuneet johtajanpaikat täytettiin vuosituhannen vaihteessa ulkopuolisilla asiantuntija- ja yrityselämän johtajilla. Samalla poliittisuus Ylestä sekä tosiasiallisesti väheni että osin myös muutti muotoaan.
Demokratiaan puolestaan kuuluu, että aika ajoin käydään kovaakin julkista poliittista keskustelua eri instituutioiden rooleista ja rahoituksesta. Täydellinen yksimielisyys haiskahtaisi autorisuudelta. Siksi on tärkeää pitää mielessä, että satavuotias Yle on edelleen yksi valon ja ilon tuojista yleensä ahdistavaan, monikriisien sävyttämään aikaamme.
Tosiasiapohjaisen laadukkaan uutistiedon välittäjät alkavat olla katoavaa kansanperinnettä dis- ja misinformaation sekä synteettisen kuva-aineiston valtaamilla sosiaalisen median alustoilla. Niin kauan kuin kansalaiset luottavat enemmän Yleen, meillä on toivoa.
Marko Tikka
Suomen historian dosentti ja yliopistonlehtori, Yle 100 -osahankkeen vetäjä
Turo Uskali
journalistiikan professori
Kirjoittajat ovat toimittaneet 28.5.2026 julkaistun Yleisön ilona, poliitikkojen harmina – Yleisradio 1995–2025 -teoksen.