Petri Hartikainen, 50: Minulle oltiin tarjottu sijaislapseksi 16-vuotiasta nuorta. Olin aikaisemmin toiminut tukihenkilönä nuorille, mutta tähän en ollut varautunut. Sosiaalityöntekijät saivat kuitenkin tilannetta vähän pehmiteltyä. Eihän se mitään ota eikä anna, jos he tulisivat käymään.
Kahvittelun lomassa sosiaalityöntekijä kysyi nuorelta, että mitäs mieltä hän olisi, jos muuttaisi tänne. Nuori totesi, että kyllähän hän voisi tänne tulla. Nuoren naamassa roikkui vaikka minkälaista rautaa, ja minä ajattelin, että tänne et kyllä tule.
Stressasin etukäteen liikaa sitä, minkälaista se on, kun luonani asuu joku muu. Olin kuitenkin tottunut asumaan ja elämään poikamiehenä. Mietin, minkälaiseksi minun pitäisi muuttua tätä varten, ja mitä vapaudelleni tapahtuisi.
Pikkuhiljaa me kuitenkin tutustuimme tämän nuoren kanssa. Aloimme käymään keskiviikkoisin yhdessä syömässä. Heti ensimmäisen keskiviikon jälkeen nuori oli oven takana. Hän ilmoitti tulevansa tänne viikonlopuksi.
Kun Riku oli yhden viikonlopun tässä ollut, tuntui siltä, kun hän olisi ollut tässä aina. Sitä rupesi jo odottamaan seuraavaa viikonloppua, kun hän tulee taas.
Minusta tuntui, että ehkä minulla sittenkin on jotain annettavaa.
Petri Hartikainen
Oli vuosi 2012, ja siinä oli muutama viikko jäljellä kesäloman alkuun. Riku vietti luonani aikaa, mutta virallisia päätöksiä ei oltu vielä tehty.
Kesäloman alussa soitin sosiaalitoimelle, että mitäs nyt tehdään, kun se poika on täällä. Ei siinä muu auttanut, kuin tehdä sopimus, että hän on nyt sitten sijoitettuna minun luokseni.
Siitä se lähti, ja minusta tuntui, että ehkä minulla sittenkin on jotain annettavaa.
Riku Tirkkonen, 28: Sosiaalitoimi löysi Peten, ja menimme hänen luokseen kahville. Muistoni ovat hämäriä, mutta muistan ajatelleeni, että onpas kiva paikka. Tänne voisin tulla asumaan. Petehän ei heti ollut samoilla linjoilla. Ehkä hän katsoi, että mikä ihme teinikauhu sieltä on tulossa. Jaksaakohan tuollaista.
Kun tapasin Peten, olin kymppiluokalla Lapinlahdessa. Edellisessä sijaisperheessä olin asunut 7-vuotiaasta asti. Sosiaalitoimi etsi minulle uutta perhettä.
Koin heti, että Peten luona on rauhallista. Edellisessä sijaisperheessä oli paljon lapsia. Vieraan ihmisen luokse muuttaminen ei tuntunut oudolta.
Olin seikkailunhaluinen nuori ja tottunut asumaan sekä sijaisperheessä että koulun asuntolassa. Pääsin pois pikkukylästä, ja vähän lähemmäksi Kuopiota, mikä tuntui silloin tärkeältä. Uusi koti alkoi nopeasti tuntua kodilta.
Peten luo muuttaminen oli vapauttavaa. Minulle jäi paljon omaa aikaa. Rupesin käymään kesätöissä kampaamossa ja tapasin ystäviäni.
En ollut tottunut siihen, että toiveitani pystyttiin kuuntelemaan. Edellisessä perheessä oli monta lasta, eikä kaikkien tarpeita tietenkään pystytty aina huomioimaan. Että nyt tehdään näin, koska juuri sinä haluat.
Petri: Jatkoin puolitoista vuotta kolmivuorotyössäni. Myöhemmin kokeilin päivävuoroa. Lopulta jätin vanhan leipätyöni kokonaan pois ja tein sijaisvanhemman roolista itselleni uuden työn.
Sijaisisäksi ryhtyminen oli sattumien summa. 1990-luvun puolivälissä aloin kummilapselleni tukihenkilöksi. En silloin oikein ymmärtänyt, mihin suostuin. Sosiaalitoimessa tehtiin asiakassuunnitelma, eikä minulla ollut harmainta aavistustakaan, mitä nämä suunnitelmat ovat ja miten niitä käytännössä toteutetaan.
Myöhemmin toimin tukiperheenä kahdelle nuorelle kerran kuukaudessa ja sijaistin samalla ammatillista perhekotia. Tarkoitukseni ei kuitenkaan koskaan ollut ottaa kotiini lapsia asumaan.
Luonani on tähän mennessä asunut viisi sijaislasta, ja tukihenkilönä olen toiminut 30 lapselle tai nuorelle.
Kaksi lasta on syystä tai toisesta muuttanut luotani pois. Kaikkia ei pysty auttamaan, silloin on parempi luopua.
Rikun kanssa haimme paikkaa rennolle keskustelulle, jotta hän pystyisi kertomaan omasta elämästään ja minä oppisin tuntemaan, minkälainen kaveri hän on ja minkälaista tukea hän itsenäistymiseen tarvitsee. Meidän oli hyvä keskustella autossa, kun ajelimme yhdessä paikkoihin.
Halusin itse kokeilla kaikenlaista. Menin ensin ja ajattelin sitten. Aivot kulkivat aina perässä.
Riku Tirkkonen
Hän ei uskaltanut alussa kertoa kaikkea, ja minä huomasin kyllä hänestä, mistä hän ei halua puhua. Sieltä ne asiat kuitenkin jonkin ajan kuluttua aukesivat. Toki pitäähän niitä omia salaisuuksiakin olla. Minun tehtäväni oli yrittää olla niillä tiedoilla hänen tukenaan. Hän oppi löytämään omaa paikkaansa maailmassa.
Riku: Tietyistä asioista oli helppo puhua, tietyistä ei. Salailin paljon asioita, ja niistä tuli myöhemmin riitoja. Halusin itse kokeilla kaikenlaista. Menin ensin ja ajattelin sitten. Aivot kulkivat aina perässä. Alkoholista ja tupakasta jäin tietysti kiinni. Myös unirytmi piti kääntää ylösalaisin. Aloin käymään Iisalmessa koulua, ja viimeistään silloin oli pakko herätä aikaisin.
Peten luona sain kuitenkin uutta perspektiiviä asioihin.
Aluksi olin vähän kauhuissani, että hyväksyykö hän homoseksuaalisuuttani. Pete tokaisi, että kaikki on sitä mitä on. Pystyttiin puhumaan, ja asia oli sillä selvä. Kyllä se oli iso helpotus.
Petri: Parhaan puolen on nähnyt, kun olemme olleet yhdessä reissussa. Nuoret harvemmin sanovat suoraan, että nyt menee hyvin ja nyt huonosti. Kyllä ne ilmeillä kertovat.
Teini-ikäisellä kaverilla on omat mielipiteet. Minä olen aika huono lähtemään väittelyyn mukaan, kun se harvoin johtaa mihinkään. Saatoin hypätä autoon, ajaa Teboilille pariksi tunniksi kahville, ja tulla sitten kotiin.
On parempi että rajoja vedetään yhteisymmärryksessä. Rikun kanssa me emme tarvinneet paljoakaan sääntöjä.
Petri Hartikainen
Nuorten kanssa ei voi olla provosoituva, siinä kuluttaa itsensä loppuun. On myös muistettava, että asioiden kyseenalaistaminen kuuluu itsenäistymiseen. Nuoret haluavat tietää, miksi rajoja asetetaan, ja onko niiden taustalla joku järkevä syy. On parempi että rajoja vedetään yhteisymmärryksessä. Rikun kanssa me emme tarvinneet paljoakaan sääntöjä.
Joskus nuorena hän saattoi suuttua minulle ja sanoa, että hän muuttaa Miamiin. Minä vastasin, että sanopa sitten vähän aikaisemmin kun olet muuttamassa, niin ruvetaan etsimään asuntoa sieltä.
Riku oli saanut käytyä parturi-kampaajan tutkinnon loppuun ja hän pääsi töihin jo ennen valmistumistaan. Hän oli siinä vaiheessa ehtinyt asua luonani vähän yli kolmen vuoden ajan. Riku halusi muuttaa omilleen, ja ruvettiin ostamaan hänelle puuttuvia tavaroita.
Kyllä siinä kävi ikävän tunne, kun joutui luopumaan jostain. Toisaalta olin hirmuisen hyvilläni, että päämäärään oli nyt päästy. Nuori pystyy muuttamaan omilleen, koulut on käyty ja työpaikka löytynyt. Ei kai sitä enempää osaa vanhempana toivoa.
Riku: Pete on jalat maassa oleva ja rehti mies. Hän on hyvin lämmin ihminen, mutta osaa olla myös jämpti silloin, kun on aihetta.
Hyvä isä osaa kuunnella myös silloin, kun nuori ei itse osaa kertoa. Hyvä isä näkee lävitse. Hän on myös avoin ehdotuksille ja avoin muutoksille, hyväksyy lapsen sellaisena kuin tämä on. Peten kohdalla kaikki nämä toteutuivat.
Olen hyvissä väleissä myös biologisten vanhempieni kanssa. Äitini kanssa soittelemme paljon.
Peteä puhuttelen hänen nimellään, mutta muille puhun hänestä isänä. Joskus on helpompi sanoa iskä, koska muut ihmiset eivät välttämättä tiedä taustojani. Kaverit kyllä nykyään kysyvät, että kuka niistä?
Moni kuitenkin yhdistää isä-sanan Peteen. Tottakai minulla on myös biologinen isä, ja toinen isä edellisestä sijaisperheestä. Kyllä Pete on kuitenkin tällä hetkellä eniten se iskä.
Petri: En ole koskaan ollut biologinen isä, joten siihen minulla ei ole vertailukohtaa. Varmaan ihan samanlainen olisin ollut myös biologisille lapsillekin. Vaikka mukana olisi omiakin geenejä, lapseen pitää tutustua joka tapauksessa. Minkälainen hän on, ja mihin suuntaan juuri häntä pitää ohjata elämässä.
Kun kuulin sana isä, se särähti sydämessä asti.
Petri Hartikainen
Hyvin harvoin minua on suoraan isäksi sanottu. Muutama vuosi sitten olin Rikun kanssa puhelimessa, ja hänen kanssaan samassa huoneessa oli joku muu. Riku sanoi olevansa isän kanssa puhelimessa.
Kun kuulin sana isä, se särähti sydämessä asti. Ajattelin, että varmaan tämä on ollut hyvä paikka olla, kun hän pystyy tuolla tavalla puhumaan. Minua nuoret kutsuvat Petriksi tai Peteksi, ja minusta se on ihan hyvä niin. Saavat kutsua miksi haluavat.
Isänpäiväkortteja olen saanut nuoremmilta lapsilta. Nuo yläasteikäistet eivät juurikaan kortteja tee. Kakku meillä on ollut silloin tällöin. Isänpäivän vietto ei ole itselleni tärkeää.
Lähiystävät ja muut sukulaiset pitävät sijaisisyyttäni ihan itsestään selvänä asiana. Minusta itsestänikin tuntuu kuin minulla olisi aina ollutkin lapsia.
Luonani asuu nyt 15-vuotias kehitysvammainen nuori. Aina toisinaan luokseni tarjotaan uusia lapsia. Olen joutunut myös kieltäytymään. Ei-sanan käyttö on aina ollut minulle vähän haasteellista. Jos olisin osannut sanoa ei, tuskin istuin tässä nyt.
Ei kai tässä voi muuta olla kuin ihan kaikesta kiitollinen. Toivottavasti nuoret ovat saaneet minulta jotain, sillä minä ainakin olen saanut heiltä ihan hirveästi.
Riku: Kolme isää tuntuu rikkaudelta. Kaikilta saa jotakin. Isänpäivänä muistan kolmea isää.
Itse en haaveile isyydestä. Voisin kuitenkin kuvitella toimivani tukihenkilönä vastaavassa tilanteessa olevalle nuorelle, mutta siihen tarvitsen vielä ainakin kymmenen vuotta aikaa, jotta osaisin itse olla hyvä roolimalli.
On vaikea sanoa, mitä olisi käynyt, jos en olisi 16-vuotiaana muuttanut Peten luokse. Ehkä olisin nyt aikuisiällä lukkiutuneempi.
Olen kiitollinen siitä, että Pete otti minut asumaan luokseen, jotta sain tulla sellaiseksi kuin olen.
Millaisia tunteita isyys herättää, miten nykyisät puhuvat niistä, ja miten isyyteen kasvaa? Entä mitä omalta isältä opittua olisi mukava siirtää eteenpäin omille lapsilleen? Kuuntele Melkein kaikki perheestä -podin jakso, jossa Julia Thurénin kanssa keskustelemassa pian kolmen lapsen vanhempi Antti Berg sekä neljän lapsen vanhempi Juha Itkonen.
