| hei swazimaasta |
[January 16th, 2007] |
Saavuin Swazimaahan eilen ja täytyy myöntää, että vaikka kaikki tuntui romahtavan jossain vaiheessa iltapäivää lukiessani Sikenia ja katsellessani vuoria niin iltaa kohden kaikki tuntui yllättävän paremmalta. En kyllä puhunut kovinkaan paljoa, mutta ainakaan en mennyt tilapäiseen huoneeseeni yksin katsomaan Will & Gracea, vaan pysyin jossain joukossa mukana. Minä olen yksi niistä yhdeksästätoista, joka joutuu asumaan toisessa hotellissa, mutta sinne on tulossa tällä hetkellä ainakin myös Seile Etiopiasta, Mari Saksasta sekä Mihael (tyttö) Israelista ja kaikki kolme ovat mukavia, erityisesti Seile on ihana. Hän olikin ainoa, jonka kanssa varmaan kunnolla juttelin.
Pääni on muutenkin täysin sekaisin, yritän opiskella nimiä ja yhdistää heitä maihin, Jacqueline Tansaniasta, Robin Italiasta, Navid Bangladeshista, Kevin Keniasta ja lista vain jatkuu päättömästi. Englannilla yritän pärjätä, on hassua kuulla ympärillä vain sitä kieltä ja on outoa puhua kyseisellä kielellä. Yritän tottua kieleen, mutta minusta tuntuu, etten selviä siitä ongelmitta. Ja minua ei enää ahdista, ei mikään & yhtään. Minulla on vain ikävä ihmisiä. Jopa omaa perhettäni.
Lentomatkat Swazimaahan olivat raskaita loppujen lopuksi. Finnairin lento Lontooseen meni vielä, mutta sitten viiden tunnin odotus Lontoossa & mielettömän täynnä oleva Johannesburgin lento olivat yllättävän painavia. Unoa pelatessa aika meni ja minusta tuntuu, että olisin hukkunut tylsyyteen ilman Siniä. Ja John Tucker Must Die oli ihana, hihittelin sille lentokoneessa vaihteeksi jossain kahden maissa yöstä. Johannesburgin lentokentällä iski todellisuus; Afrikka, Afrikka ja vielä kerran Afrikka. Se lentokenttä pelkästään oli niin erilainen, se oli karu ja ne jonot siellä niin paljon pidempiä kuin esimerkiksi Lontoossa. Ei maailman ystävällisin lentokenttä, toisaalta jotkin asiat siellä hymyilyttivät ihan mielettömästi. Ja Manzinin lentokentästä ei nyt voida edes puhua, se on pienin lentokenttä jossa koskaan olen käynyt. Hymyilytti sekin.
Ja Swazimaa - se ei ollut sellainen kuin odotin. Swazimaa ei ole kolmatta maailmaa; kaduilla ei ole kerjääviä lapsia & perheitä, ei slummeja ja ihmiset olivat onnellisia (mikä ei kyllä tarkoita, etteikö maa voisi olla kolmatta maailmaa). Koulun kampusalue on suuri, se on ylä- ja alamäkeä, kirjastoa ja amfiteatteria, uima-allas & mukava henkilökunta. Ja vuoria. Vuoria & vuoria.
Lämpötila Swazimaassa tänään sellaiset kolmekymmentä astetta. Vähän enemmän silloin, kun saavuimme lentokentälle.
Halusin vain sanoa olevani elossa, hengissä. Halusin vain kiitos Miralle & Anulle, saitte minut melkein itkemään tulemalla lentokentälle & viettämällä kanssani lauantaipäivää. Minulle se merkitsi mielettömästi. Ja Mira, MILK! Toivon sinun ymmärtävän, kuinka paljon rakastuin siihen kirjaan, valokuviin & teksteihin, sinun lämpimään ajatukseen ja kaikkeen. Se kirja liikkuu kaikkialle kanssani, minne tahansa menen. Se on merkki ystävyydestä. Minulla on ikävä teitä ihmisiä, lentokoneessa iski pistos John Tuckeria katsellessa, kun olisin katsoa sen Hannan kanssa. Minulla on ikävä Suomea & Helsinkiä & Koillis-Helsingin lukiota & Kompassia.
Ja siltikin, Swazimaa ei enää ahdista minua.
Ps. Galleria blokattu täällä. Repesinkö.
OSOITTEENI SWAZIMAASSA ON MUUTTUNUT, KOSKA EN ASUKAAN EMHLABENISSA KUIN VIIKON: Nitin Sood (IB1), Elangeni Residence, Po Box 52, Mbabane, Kingdom of Swaziland, Southern Africa.
Ja jos joku haluaa lähettää tekstareita (joihin mitä luultavammin en vastaa, koska vastaaminen maksaa tyyliin euron) niin numero on +2686547763.
Minulla vain kestää sosialisoida muiden ihmisten kanssa. Haluaisin vain koulun kunnolla alkavan; se alkaa vasta tiistaina. Oioi, ikävä.
|
|
|
