Eila Moijanen 1921–2024.
Eila Mirjam Moijanen, o.s. Lehtonen syntyi 15.3.1921 Karstulassa ja kuoli 9.11.2024 Nurmijärvellä. Eila innostui lottatoiminnasta kansakoulun opettajana toimineen äitinsä esimerkin innoittamana ja suoritti muonituslottakurssin jo ennen Talvisotaa.
Talvisodan syttyessä 30.11.1939 Eila lähti muonituslotaksi Jyväskylään. Noin kuukauden palvelun jälkeen Eila halusi lähemmäksi sotarintamaa, koska koki siellä työskentelyn mieluisemmaksi. Yhdessä samanikäisen lotan kanssa Eila meni lottatoimistoon, jossa he saivat litterat Viipuriin. Toimistovirkailija ei huomannut lottien ikää, joka olisi estänyt tuolloin palveluksen rintamaoloissa. Matkalla Viipuriin Eila koki kolme ilmapommitusta ja tämän vuoksi kumppanukset menivät lottatoimistoon Viipurissa pyytämään paluuta Jyväskylään.
Lotista oli kova pula, joten tähän ei suostuttu vaan Eila määrättiin kanttiiniin lähelle Viipurin keskustaa. Kanttiini menetettiin pommituksissa ja Eila siirtyi lähelle eturintamaa. Tuossa palveluspaikassa Eila joutui vaaralliseen tilanteeseen tuuratessaan kenttäkeittiön sotilasta. Muonankuljetusmatkalla maataistelukone yllätti ja tulituksessa Eila sai kämmeneensä reestä irronneen puusäleen. Pian tuon jälkeen kanttiini piti evakuoida ja Eila lähti matkalle Antrean kautta Viipuriin ja edelleen junalla Helsinkiin. Junassa tuli tieto rauhasta ja Eila palasi kotiin.
Välirauhan aikana Eila suoritti lääkintälottakoulutuksen Punkaharjulla. Eila toimi latenhoitajaharjoittelijana Jyväskylässä tarkoituksenaan pyrkiä yhteiskunnalliseen korkeakouluun. Jatkosota muutti suunnitelmat ja Eila komennettiin lääkintätehtäviin Viipurin sotasairaalaan. Sotasairaalassa palvelua seurasi komennus kenttäsairaalaan Äänislinnan pohjoispuolelle, missä Eila palveli sodan päättymiseen saakka.
Sodan aikana Eila oli tutustunut luutnantti Hannu Moijaseen. Avioliito solmittiin 31.12.1944 ja Eila muutti miehensä kotitaloon Nurmijärven Lepsämään. Lapsia syntyi kolme. Tilan lopetettua karjanpidon Eila siirtyi työelämään kodin ulkopuolelle toimien kotisairaanhoitajana ja Helsingin kaupungin sosiaalitarkkaajana Nurmijärvellä, Vihdissä ja Tuusulassa. Jälkimmäisessä työssä Eila tutustui perhesijoitettujen lasten olosuhteisiin.
Eläkevuosinaan Eila osallistui aktiivisesti järjestötoimintaan Rintamanaisissa, Sotaveteraaneissa, Martoissa, SPR:ssä ja Lepsämän kylän eri toiminnoissa. Eila matkusteli eri puolilla maailmaa ja kirjoitti kokemuksistaan mm. Nurmijärven Sanomiin. Eila osallistui ryhmämatkoille mutta irtautui ryhmistä paikallisen väen keskuuteen saadakseen todenmukaisen vaikutelman kustakin paikasta.
Eila oli rohkea toimissaan kuten kokemukset lotta-ajaltakin osoittavat. Eila oli nuoruudesta saakka ollut innokas uimari ja harrasti uintia viimeisiin vuosiin saakka. Eila oli yli 90-vuotias uidessaan Sääksin veteraanimajan rannassa. Muut naiset suosittelivat uimaan rannan suuntaisesti mutta Eila suuntasi keskiselälle päin sanoen uineensa käsipohjaa viimeksi nelivuotiaana. Karstulassa pojat hämmästyivät, kun Eila hyppäsi pää edellä viidestä metristä vielä 85-vuotiaana.
Nurmijärvestä tuli Eilalle rakas kotipitäjä, mutta Karstula ja keskisuomalainen maisema pysyivät Eilan mielissä rakkaina loppuun saakka. Kyynel vierähti Eilan poskipäälle hänen kuunnellessaan Keski-Suomen kotiseutulaulua 100-vuotispäivänään mutta heti perään kuultiin Eilan heleä nauru, koska ilon levittäminen ympärilleen oli Eilalle ominaista.
Talvisodan päättymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 85 vuotta. Eilan elämämyönteinen ja rohkea asenne säilyvät mielissämme ja kiitämme kaikkia veteraaneja Suomen pelastamisesta.
Kirjoittaja on Nurmijärven Sotaveteraanit ry:n puheenjohtaja.