| (ei otsikkoa) |
[lokak. 23., 2005|06:56 pm]
Mari
|
No niin, tässä sitä taas ollaan. Miettimässä elämän käänteitä, ajatellen samalla elämän kurjuutta ja sitä mitähän jääkaapista mahtaisi löytyä, jos jaksaisi nousta tästä ja mennä katsomaan. Häät menivät miten menivät. Tunsin jo aamulla oloni hieman huteraksi, mutta pakkeloin itseni ja lähdin matkaan aivan normaalisti. Tottakai se sitten kostautui muutamaman sadan, ajetun kilometrin jälkeen. Ei kun vaan auto pysäkkiin tien laidalla ja tyttö ulos oksentamaan. Jatkoimme kuitenkin matkaa ja kirkolle saavuttuamme oli oloni jo jotain normaalimpaan suuntaan. Ainakin siihen asti, kunnes valat oli vannottu ja olimme matkalla hääparin kotiin juhlimaan. Oksensin jälleen autossa, tosin onneksi mukaani ottamaan pussiin. Loppuaika häistä olikin sitten yhtä kärsimystä. Juuri sitä kaikkea mitä häissä inhoan. Iloisia ihmisiä, ällöttävän onnellinen hääpari, muutama ällöttävän humalainen sulhaspoika ja paperin puute, kun olisi viimein inspis iskenyt.
Sitten kun viimein kotiutuimme oli joka ainoa, mahdollisesti ficciin juonta antava ajatus päästäni pyyhkiytynyt. Päivän mentyä täydellisesti hunningolle ja pääni jo ollessa kipeänä kaikesta hempeilystä ja niistä suurielkeisistä rakkaudenosoituksista, joita olin koko päivän ollut pakotettu katsomaan kotiovelleni mennessäni, kuka muu siellä seisookaan kuin entinen poikaystäväni, joka jollain mielenkiintoisella ja varsin selvittämättömällä tavalla onnistui romuttamaan viimeisetkin itsekunnioituksen rippeeni muutama kuukausi sitten. Oli kuulemma ajatellut minua ja tullut sellaiseen johtopäätökseen, että meidän juttu ei päättynyt kovin hyvin ja että se tunsi, että se on mulle velkaa anteeksipyynnön.
Kyllä vain, minusta on tullut kyynisempi ihminen kuin uskalsin ajatellakaan. Käytän jo ihmisestä, jota en niin kovin enää ihannoi pronominia 'se', tavallisesti käyttämäni 'hän' pronominin sijaan. Sen shown jälkeen on kyllä jo syytäkin olla hieman katkera. Mistä pääsemmekin siihen, että laivalla tapaamani André lähetti minulle jälleen sähköpostia ja sai katkeroituneen sydämeni jollain ihmeen tavalla menettämään kaiken arvokkuutensa ja valumaan lähelle polven taipeitani. Vaikka loppujen lopuksi en ole edes varma siitä, että olenko minä nyt loppujen lopuksi niin kiinnostunut siitä kuin alussa ajattelin. Onhan se komea tietysti, huomaavainen, ajattelevainen... Silti tuntuu jotenkin vähän liian siirappiselta. Ja kuitenkin, vastahan minä hänet tapasin. Mitä minä loppujen lopuksi hänestä tiedän?
Tästä onkin hyvä palata jo aikaisemmin käsittelemään aiheeseen, eli toisinsanoen rakkauteen ja siihen yhteen ja ainoaan unelmien mieheen. Ne jotka eivät siedä siirappia, tai ylitsepursuavaa vuodatusta kaiken voittavasta rakkaudesta, painakaa selaimenne 'back' nappia.
Voisimme aloittaa siitä, että jo kuten aikaisemmin sanoin ihanainen pikkusisareni uskoo, että tosirakkauden näkee silmistä. Rohkenen epäillä hänen teoriaansa, sillä minusta kemian maikallani on kauniit silmät ja voin vakuuttaa, että en todellakaan ole rakastunut häneen. Yök, nyt minulla on mielikuva itsestäni kävelemässä kohti alttaria hänen käsikynkässään. Toivokaamme, ettei tämä mielikuva aiheuta minulle pysyviä traumoja. Tosin en ole nyt todellakaan sopivalla tuulella, että alkaisin keskustelemaan siitä millainen on unelmieni mies (tai poika, miten sen nyt ottaa), mutta käyn nyt tämän aiheen läpi, kun kerran aloitin. Mutta saa kyllä olla viimeinen kerta, kun retkahdan edes ajattelemaan koko asiaa.
No niin, olen nyt täysin rehellinen tämän yhden kerran elämässäni ja sanon täsmälleen millainen olisi minun unelmieni prinssi, jos minulla olisi valinnanvaraa. Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun tämän sanon, joten ole tarkkana.
Komeus on yksi niistä seikoista, joita jokainen tyttö tämän maan päällä arvostaa vastakkaisessa sukupuolessa, enkä minä poikkea heistä. Olisi kuitenkin ehkä parempi, jos tämä unelmaprinssini ei olisi turhan komea, jotta toiset tytöt eivät yrittäisi viedä häntä minulta. Osaan olla tarvittaessa todella mustasukkainen, etkä haluaisi olla todistamassa mitä tapahtuu silloin, kun minulta viedään jotain tärkeää.
Hän saisi olla tietysti huumorintajuinen, rohkea ja kaikki muut kliseiset adjektiivit millä satuprinssejä yleensä voi kuvata. Hänen pitäisi osata pitää hauskaa, mutta kumminkin olla vakava, jos tilanne sitä vaatisi. Hän ei kuitenkaan saisi olla liian vakava, sillä kyllästyisin kuoliaaksi, jos ainoat puheenaiheemme olisivat politiikka ja hänen äitimuorinsa reumatismi. Olisi ehkä parasta, jos hän ei olisi turhan hyvä suutelija, jottei hän pettyisi, kun huomaisi, etten minä tiedä suutelutekniikoista tuon taivaallista. Vaikka olenkin nyt sanonut haluavani satuprinssityypin, en silti haluaisi sellaista kaveria, joka koko ajan toistelisi minulle Shakespearen runoja ja järjestäisi romanttisia illallisia joka ikiseksi illaksi. En pidä liiallisista imelyyksistä, kuten olen jo varmaan antanut ilmi. Kaikkein paras olisi, jos hän olisi aivan tavallinen mukava heppu, joka silloin tällöin yllättäisi minut iloisesti kukkapuskalla tai muulla vastaavalla.
Tunnen itseni todelliseksi ääliöksi kirjoittaessani tämän kaiken, mutta sainpahan sen ainakin pois sydämeltäni. Nyt voin vapaasti unohtaa koskaan edes ottaneeni puheeksi koko asian ja vaipua takaisin normaaliin päivärytmiini. Ei enää epätoivoisia flirttailuyrityksiä tai haaveita satuprinsseistä. Ja repiä ajatukseni pois entisistä poikaystävistä ja laivalla tapaamistani hurmureista, joista ei voi tietää kuinka kauan niiden mielenkiinto säilyy. Mutta kuka sitä loppujen lopuksi tietää?
Taas kerran hirveä litania turhanpäiväistä haihattelua, mutta ei minusta taida muuta irti saada? |
|
|
