Kekkosella oli monellakin tavalla erikoinen ja erityinen huumorintaju. Hän oli ennen kaikkea sutk... more Kekkosella oli monellakin tavalla erikoinen ja erityinen huumorintaju. Hän oli ennen kaikkea sutkautusten ja tilannekomiikan ystävä. Tämän kaltaisen huumorin harrastaja ei etukäteen paljasta kertovansa vitsiä ja pakota läsnäolijoita kuuntelemaan ulkoa opeteltuja pitkiä johdantoja, jotka ovat usein jo vanhentuneita tai yleisesti tunnettuja. Sen sijaan sutkautusten ja tilannekomiikan ystävä tarttuu ohikiitävän hetken mahdollisuuksiin, tilanteen tarjoamiin lavasteisiin, toisen tekemään virheeseen ja niin edelleen. Tällöin ironia viiltää. Juuri edellisen kaltaisessa ironian ja sarkasmin miekan käytössä Kekkonen oli ehdoton mestari. Hän viilsi hyytävän suoraan vastustajan heikkoihin kohtiin. Ironian säilä oli hänellä sekä poliittisessa että ihmissuhdekäytössä. Kekkonen oli jo nuorena kaveripiirin parhaita "pilkkakirveitä". Sananheitto oli tuossa piirissä lähellä nuoruuden käsirysyä. Urholla sanottiin olevan "kieli kuin puukko". Hänen luonteestaan kertoo kouluajan kutsumanimi "Känä". Kekkosen sutkautuksiin liittyi useimmiten naljaileva tyyli. Tällaista huumoria voikin kuvata "naljailevaksi hurttihuumoriksi". Jokainen Suomen armeijan läpikäynyt on joutunut kokemaan sen. Toiset pitävät tämän kaltaisesta huumorista, toiset eivät. Parhaimmillaan tällainen huumori oli 1920-luvulla-juuri siinä ensimmäisen tasavallan nuorten, lahjakkaiden ja eteenpäin pyrkivien miesten toveripiirissä, johon Kekkonenkin lukeutui. Ongelmalliseksi hurtti huumori ja piikittely muodostuvat silloin, kun niiden harrastaja on ylivertaisessa asemassa. Kohde ei uskalla antaa takaisin samalla mitalla. Jotkut kohteeksi joutuneet loukkaantuvat sydänjuuriaan myöten ja kokevat naljailun sydämen sivistymättömyydeksi ja moukkamaisuudeksi. Näin kävi esimerkiksi Kekkosen naljaillessa Arimo Raesteelle. Asiasta voi varmistua lukemalla hänen muuten huumorilla höystetyt muistelmansa. Voisikin sanoa, että jossain määrin aika ajoi Kekkosen huumorin hurttipuolen ohitse. Se miekka, jota oli sallittua käyttää nuorten miesten ja myöhemmin tasavertaisten poliitikkojen piirissä, kasvoi vuosien myötä moukariksi, joka oli kohtuuton ase. Valtansa huipulla olevan presidentin edessä uhri oli useimmiten voimaton. Kekkosen sivallus oli kuin karhun taputus. Vain harva osasi ja rohkeni vastata samaan tyyliin. Max Jakobson onkin verrannut osuvasti Kekkosta leijonankesyttäjään, jonka leijonat olivat loppuneet. Kekkonen ei itse tätä asemaansa ja sen seurauksia täysin mieltänyt. Kuvaavaa onkin hänen valittelunsa eräälle suurlähettiläälle. Kekkosen mielestä huumori ja hyvän sutkautustaidon omaavat ihmiset olivat kuolemassa sukupuuttoon. Väinö Leskinen miekkaili sanan säilällä Kekkosen kanssa tunnettuun kääntymykseensä asti. Ilmari Turja oli niitä harvoja pitkäaikaisia ystäviä, joka osasi ja jaksoi miekkailla Kekkosen kanssa loppuun asti.
Vastine Jaakko Kalelan kirjoitukseen "Kekkosen viimeinen päiväkirjamerkintä" (HAik 1... more Vastine Jaakko Kalelan kirjoitukseen "Kekkosen viimeinen päiväkirjamerkintä" (HAik 1/2018)
Emeritusprofessori Jaakko Paavolainen pääsi pitkän sairauden jälkeen 30.10.2007 kotiin muistojen ... more Emeritusprofessori Jaakko Paavolainen pääsi pitkän sairauden jälkeen 30.10.2007 kotiin muistojen Karjalaan.Kirjallisuusarvostel
Lähikuva – audiovisuaalisen kulttuurin tieteellinen julkaisu, 2016
Kekkosella oli monellakin tavalla erikoinen ja erityinen huumorintaju. Hän oli ennen kaikkea sutk... more Kekkosella oli monellakin tavalla erikoinen ja erityinen huumorintaju. Hän oli ennen kaikkea sutkautusten ja tilannekomiikan ystävä. Tämän kaltaisen huumorin harrastaja ei etukäteen paljasta kertovansa vitsiä ja pakota läsnäolijoita kuuntelemaan ulkoa opeteltuja pitkiä johdantoja, jotka ovat usein jo vanhentuneita tai yleisesti tunnettuja. Sen sijaan sutkautusten ja tilannekomiikan ystävä tarttuu ohikiitävän hetken mahdollisuuksiin, tilanteen tarjoamiin lavasteisiin, toisen tekemään virheeseen ja niin edelleen. Tällöin ironia viiltää. Juuri edellisen kaltaisessa ironian ja sarkasmin miekan käytössä Kekkonen oli ehdoton mestari. Hän viilsi hyytävän suoraan vastustajan heikkoihin kohtiin. Ironian säilä oli hänellä sekä poliittisessa että ihmissuhdekäytössä. Kekkonen oli jo nuorena kaveripiirin parhaita "pilkkakirveitä". Sananheitto oli tuossa piirissä lähellä nuoruuden käsirysyä. Urholla sanottiin olevan "kieli kuin puukko". Hänen luonteestaan kertoo kouluajan kutsumanimi "Känä". Kekkosen sutkautuksiin liittyi useimmiten naljaileva tyyli. Tällaista huumoria voikin kuvata "naljailevaksi hurttihuumoriksi". Jokainen Suomen armeijan läpikäynyt on joutunut kokemaan sen. Toiset pitävät tämän kaltaisesta huumorista, toiset eivät. Parhaimmillaan tällainen huumori oli 1920-luvulla-juuri siinä ensimmäisen tasavallan nuorten, lahjakkaiden ja eteenpäin pyrkivien miesten toveripiirissä, johon Kekkonenkin lukeutui. Ongelmalliseksi hurtti huumori ja piikittely muodostuvat silloin, kun niiden harrastaja on ylivertaisessa asemassa. Kohde ei uskalla antaa takaisin samalla mitalla. Jotkut kohteeksi joutuneet loukkaantuvat sydänjuuriaan myöten ja kokevat naljailun sydämen sivistymättömyydeksi ja moukkamaisuudeksi. Näin kävi esimerkiksi Kekkosen naljaillessa Arimo Raesteelle. Asiasta voi varmistua lukemalla hänen muuten huumorilla höystetyt muistelmansa. Voisikin sanoa, että jossain määrin aika ajoi Kekkosen huumorin hurttipuolen ohitse. Se miekka, jota oli sallittua käyttää nuorten miesten ja myöhemmin tasavertaisten poliitikkojen piirissä, kasvoi vuosien myötä moukariksi, joka oli kohtuuton ase. Valtansa huipulla olevan presidentin edessä uhri oli useimmiten voimaton. Kekkosen sivallus oli kuin karhun taputus. Vain harva osasi ja rohkeni vastata samaan tyyliin. Max Jakobson onkin verrannut osuvasti Kekkosta leijonankesyttäjään, jonka leijonat olivat loppuneet. Kekkonen ei itse tätä asemaansa ja sen seurauksia täysin mieltänyt. Kuvaavaa onkin hänen valittelunsa eräälle suurlähettiläälle. Kekkosen mielestä huumori ja hyvän sutkautustaidon omaavat ihmiset olivat kuolemassa sukupuuttoon. Väinö Leskinen miekkaili sanan säilällä Kekkosen kanssa tunnettuun kääntymykseensä asti. Ilmari Turja oli niitä harvoja pitkäaikaisia ystäviä, joka osasi ja jaksoi miekkailla Kekkosen kanssa loppuun asti.
Kekkosella oli monellakin tavalla erikoinen ja erityinen huumorintaju. Hän oli ennen kaikkea sutk... more Kekkosella oli monellakin tavalla erikoinen ja erityinen huumorintaju. Hän oli ennen kaikkea sutkautusten ja tilannekomiikan ystävä. Tämän kaltaisen huumorin harrastaja ei etukäteen paljasta kertovansa vitsiä ja pakota läsnäolijoita kuuntelemaan ulkoa opeteltuja pitkiä johdantoja, jotka ovat usein jo vanhentuneita tai yleisesti tunnettuja. Sen sijaan sutkautusten ja tilannekomiikan ystävä tarttuu ohikiitävän hetken mahdollisuuksiin, tilanteen tarjoamiin lavasteisiin, toisen tekemään virheeseen ja niin edelleen. Tällöin ironia viiltää. Juuri edellisen kaltaisessa ironian ja sarkasmin miekan käytössä Kekkonen oli ehdoton mestari. Hän viilsi hyytävän suoraan vastustajan heikkoihin kohtiin. Ironian säilä oli hänellä sekä poliittisessa että ihmissuhdekäytössä. Kekkonen oli jo nuorena kaveripiirin parhaita "pilkkakirveitä". Sananheitto oli tuossa piirissä lähellä nuoruuden käsirysyä. Urholla sanottiin olevan "kieli kuin puukko". Hänen luonteestaan kertoo kouluajan kutsumanimi "Känä". Kekkosen sutkautuksiin liittyi useimmiten naljaileva tyyli. Tällaista huumoria voikin kuvata "naljailevaksi hurttihuumoriksi". Jokainen Suomen armeijan läpikäynyt on joutunut kokemaan sen. Toiset pitävät tämän kaltaisesta huumorista, toiset eivät. Parhaimmillaan tällainen huumori oli 1920-luvulla-juuri siinä ensimmäisen tasavallan nuorten, lahjakkaiden ja eteenpäin pyrkivien miesten toveripiirissä, johon Kekkonenkin lukeutui. Ongelmalliseksi hurtti huumori ja piikittely muodostuvat silloin, kun niiden harrastaja on ylivertaisessa asemassa. Kohde ei uskalla antaa takaisin samalla mitalla. Jotkut kohteeksi joutuneet loukkaantuvat sydänjuuriaan myöten ja kokevat naljailun sydämen sivistymättömyydeksi ja moukkamaisuudeksi. Näin kävi esimerkiksi Kekkosen naljaillessa Arimo Raesteelle. Asiasta voi varmistua lukemalla hänen muuten huumorilla höystetyt muistelmansa. Voisikin sanoa, että jossain määrin aika ajoi Kekkosen huumorin hurttipuolen ohitse. Se miekka, jota oli sallittua käyttää nuorten miesten ja myöhemmin tasavertaisten poliitikkojen piirissä, kasvoi vuosien myötä moukariksi, joka oli kohtuuton ase. Valtansa huipulla olevan presidentin edessä uhri oli useimmiten voimaton. Kekkosen sivallus oli kuin karhun taputus. Vain harva osasi ja rohkeni vastata samaan tyyliin. Max Jakobson onkin verrannut osuvasti Kekkosta leijonankesyttäjään, jonka leijonat olivat loppuneet. Kekkonen ei itse tätä asemaansa ja sen seurauksia täysin mieltänyt. Kuvaavaa onkin hänen valittelunsa eräälle suurlähettiläälle. Kekkosen mielestä huumori ja hyvän sutkautustaidon omaavat ihmiset olivat kuolemassa sukupuuttoon. Väinö Leskinen miekkaili sanan säilällä Kekkosen kanssa tunnettuun kääntymykseensä asti. Ilmari Turja oli niitä harvoja pitkäaikaisia ystäviä, joka osasi ja jaksoi miekkailla Kekkosen kanssa loppuun asti.
Vastine Jaakko Kalelan kirjoitukseen "Kekkosen viimeinen päiväkirjamerkintä" (HAik 1... more Vastine Jaakko Kalelan kirjoitukseen "Kekkosen viimeinen päiväkirjamerkintä" (HAik 1/2018)
Emeritusprofessori Jaakko Paavolainen pääsi pitkän sairauden jälkeen 30.10.2007 kotiin muistojen ... more Emeritusprofessori Jaakko Paavolainen pääsi pitkän sairauden jälkeen 30.10.2007 kotiin muistojen Karjalaan.Kirjallisuusarvostel
Lähikuva – audiovisuaalisen kulttuurin tieteellinen julkaisu, 2016
Kekkosella oli monellakin tavalla erikoinen ja erityinen huumorintaju. Hän oli ennen kaikkea sutk... more Kekkosella oli monellakin tavalla erikoinen ja erityinen huumorintaju. Hän oli ennen kaikkea sutkautusten ja tilannekomiikan ystävä. Tämän kaltaisen huumorin harrastaja ei etukäteen paljasta kertovansa vitsiä ja pakota läsnäolijoita kuuntelemaan ulkoa opeteltuja pitkiä johdantoja, jotka ovat usein jo vanhentuneita tai yleisesti tunnettuja. Sen sijaan sutkautusten ja tilannekomiikan ystävä tarttuu ohikiitävän hetken mahdollisuuksiin, tilanteen tarjoamiin lavasteisiin, toisen tekemään virheeseen ja niin edelleen. Tällöin ironia viiltää. Juuri edellisen kaltaisessa ironian ja sarkasmin miekan käytössä Kekkonen oli ehdoton mestari. Hän viilsi hyytävän suoraan vastustajan heikkoihin kohtiin. Ironian säilä oli hänellä sekä poliittisessa että ihmissuhdekäytössä. Kekkonen oli jo nuorena kaveripiirin parhaita "pilkkakirveitä". Sananheitto oli tuossa piirissä lähellä nuoruuden käsirysyä. Urholla sanottiin olevan "kieli kuin puukko". Hänen luonteestaan kertoo kouluajan kutsumanimi "Känä". Kekkosen sutkautuksiin liittyi useimmiten naljaileva tyyli. Tällaista huumoria voikin kuvata "naljailevaksi hurttihuumoriksi". Jokainen Suomen armeijan läpikäynyt on joutunut kokemaan sen. Toiset pitävät tämän kaltaisesta huumorista, toiset eivät. Parhaimmillaan tällainen huumori oli 1920-luvulla-juuri siinä ensimmäisen tasavallan nuorten, lahjakkaiden ja eteenpäin pyrkivien miesten toveripiirissä, johon Kekkonenkin lukeutui. Ongelmalliseksi hurtti huumori ja piikittely muodostuvat silloin, kun niiden harrastaja on ylivertaisessa asemassa. Kohde ei uskalla antaa takaisin samalla mitalla. Jotkut kohteeksi joutuneet loukkaantuvat sydänjuuriaan myöten ja kokevat naljailun sydämen sivistymättömyydeksi ja moukkamaisuudeksi. Näin kävi esimerkiksi Kekkosen naljaillessa Arimo Raesteelle. Asiasta voi varmistua lukemalla hänen muuten huumorilla höystetyt muistelmansa. Voisikin sanoa, että jossain määrin aika ajoi Kekkosen huumorin hurttipuolen ohitse. Se miekka, jota oli sallittua käyttää nuorten miesten ja myöhemmin tasavertaisten poliitikkojen piirissä, kasvoi vuosien myötä moukariksi, joka oli kohtuuton ase. Valtansa huipulla olevan presidentin edessä uhri oli useimmiten voimaton. Kekkosen sivallus oli kuin karhun taputus. Vain harva osasi ja rohkeni vastata samaan tyyliin. Max Jakobson onkin verrannut osuvasti Kekkosta leijonankesyttäjään, jonka leijonat olivat loppuneet. Kekkonen ei itse tätä asemaansa ja sen seurauksia täysin mieltänyt. Kuvaavaa onkin hänen valittelunsa eräälle suurlähettiläälle. Kekkosen mielestä huumori ja hyvän sutkautustaidon omaavat ihmiset olivat kuolemassa sukupuuttoon. Väinö Leskinen miekkaili sanan säilällä Kekkosen kanssa tunnettuun kääntymykseensä asti. Ilmari Turja oli niitä harvoja pitkäaikaisia ystäviä, joka osasi ja jaksoi miekkailla Kekkosen kanssa loppuun asti.
Uploads
Papers by Timo Soikkanen